Hallitus antoi tällä viikolla eduskunnalle esityksen asumistuen muutoksesta, joka kirpaisee monia kimppakämpissä ja pienissä asunnoissa asuvia pienituloisia. Käytännössä muutoksesta kärsivät erityisesti opiskelijat.

Niin kutsuttu osa-asunnon normi tarkoittaa sitä, että maksettavan asumistuen enimmäismäärä on jaetuissa asunnoissa ja alle 20 neliön asunnoissa pienempi kuin muilla yleistä asumistukea saavilla. Tukiin oikeuttavat enimmäismenot olisivat 20 prosenttia alhaisemmat kuin muissa asunnoissa.

Esimerkiksi jatkossa Helsingissä alle 20 neliön asunnossa tai kimppakämpässä asuva saa asumistukea enintään 325 euroa, kun aiemmin tuen maksimimäärä oli 406 euroa kuukaudessa. Yli 20 neliön asunnoissa asuvilla tuki pysyy ennallaan.

Hallituksen esityksessä arvioidaan, että normi alentaisi noin 12 000 henkilön tukea keskimäärin noin 30 eurolla kuukaudessa.

Lisäksi yleisen asumistuen enimmäisasumismenot sidottaisiin vuokraindeksin sijasta elinkustannusindeksiin, jolloin tuki ei enää nouse samassa suhteessa vuokrien kanssa.

Lausuntokierroksella kovaa arvostelua

Lausuntokierroksella lakiesitys sai lunta tupaan.

Erityisesti opiskelijajärjestöt närkästyivät esityksestä, mutta arvostelijoiden joukossa oli myös asuntopolitiikasta vastaava ympäristöministeriö sekä opetus- ja kulttuuriministeriö.

Lausunnoissa ongelmana pidettiin sitä, että muutos saattaa kannustaa opiskelijoita hakeutumaan kimppakämpistä yksiöihin, mikä voi nostaa asumistuen menoja ja yksiöiden vuokratasoa.

Lisäksi lausunnonantajat pitivät normia ongelmallisena lainsäädännön ennakoitavuuden kannalta.

Saarikko: Tarkoitus hillitä asumistukimenojen kasvua

Opiskelijoiden asumiseen liittyvät tuet ovat olleet jatkuvassa myllerryksessä. Opiskelijat siirtyivät yleisen asumistuen piiriin vasta elokuussa, eikä sen vaikutuksia ole pystytty vielä kunnolla arvioimaan ennen uutta muutosta.

Lain esitellyt perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) myöntää, että muutokset voivat vaikuttaa vaikeasti ennakoitavilta.

– Esitys kohdistuu erityisesti opiskelijoihin ja se on valitettavaa. Myönnän, että opiskelijoihin liittyvä asumisen tuen politiikka ei ole ollut erityisen johdonmukaista ja siihen on sisältynyt paljon muutoksia viime vuosina, Saarikko sanoo.

Lausuntokierroksella tullut palaute ei aiheuttanut juurikaan muutoksia lopullisen lakiesityksen sisältöön.

Saarikko perustelee osa-asunnon normia tarpeella hillitä asumistukimenojen kasvua. Viime vuonna Kela maksoi asumistukia lähes kaksi miljardia euroa.

Osa-asunnon normi vähentäisi ensi vuonna maksettavia asumistukia noin 4 miljoonaa euroa, mutta toimeentulotukimenot vastaavasti kasvaisivat tuensaajan siirtyessä luukulta toiselle. Säästöjä julkistaloudelle kertyisi ensi vuonna kokonaisuudessaan noin 2,4 miljoonaa euroa.

– Vaikutukset valtiontalouteen ovat muutaman miljoonan euron luokkaa, mutta kysymys on myös periaatteellisesta muutoksesta, jonka tavoitteena on päästä kiinni kaikkein kohtuuttomimpiin vuokriin pääkaupunkiseudulla. Tarkoituksena on hillitä vuokranantajan tuloja, jotka perustuvat siihen, että asunnot on hinnoiteltu myös osa-asuntoratkaisuissa käytännössä asumistuen enimmäishinnoittelun mukaisesti, ministeri Saarikko sanoo.

Osuu myös opiskelija-asuntoloihin

Vaikutukset eivät kohdistu vain vapaarahoitteisten asuntojen vuokralaisiin.

Suomen opiskelija-asunnot SOA ry:n asiamies Lauri Lehtoruusu kertoo, että muutos leikkaa myös voittoa tavoittelemattomissa opiskelija-asuntoloissa asuvien tukia.

– Opiskelija-asuntoyhteisöissä vuokra määräytyy suoraan kustannusten perusteella, ei markkinavuokran. Silti tämä vaikuttaa pääkaupunkiseudun ulkopuolella myös opiskelija-asuntoyhteisöjen soluasukkaisiin, Lehtoruusu sanoo.

Enimmäisasumismenojen suuruus vaihtelee alueesta riippuen. Lehtoruusun mukaan opiskelija-asuntoyhteisöissä ongelmat painottuvat pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.

– Normi rankaisisi niitä, jotka ovat valinneet kaikkein edullisimman asumismuodon, eli yhteisasumisen tai tehokkaan pienyksiön. Tämä saattaa kannustaa nuoria entisestään hakeutumaan kimppakämpistä yksiöihin ja se voi jopa nostaa vuokratasoa.

Vaikuttavatko tuet vuokriin vai eivät?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskus VATT:n aiempien tutkimusten perusteella muutokset asumistuen tasossa eivät välity vuokriin ministeri Saarikon toivomalla tavalla.

– Vanhassa asumistukijärjestelmässä erisuuruisiin asuntoihin sai erisuuruista asumistukea. Meidän tekemämme tutkimuksen perusteella erot siinä, kuinka avokätistä asumistukea erilaisiin asuntoihin saa, ei näy vuokrissa, VATT:n johtava tutkija Teemu Lyytikäinen sanoo.

Vuoteen 2015 asti käytössä oli niin kutsuttu neliövuokranormi, jonka yli menevästä vuokrasta ei maksettu asumistukea. VATT:n tutkimuksessa ei havaittu vuokrissa kasaumaa, joka olisi kohdistunut neliövuokranormin alarajalle.

– Tämä viittaisi siihen, että sallittu asumismeno ei ole alaraja näille vuokrapyynnöille, Lyytikäinen sanoo.

Ministeri Saarikko pitää asumistukien ja vuokrahintojen kytköstä kuitenkin selkeänä. Hänen mukaansa havainnot vaihtelevat tilastosta ja tutkimuksesta riippuen.

– On väistämättä nähtävissä tilanteita, joissa asuntojen hinnoittelu on vahvassa kytköksessä siihen, minkä verran asumistukea yhteiskunnalta vuokralainen on voinut saada. Arkikokemus osoittaa, etteivät nämä asiat aivan kaukana toisistaan ole, Saarikko sanoo.

Osa-asumisen normi esiteltiin hallituksen budjettiriihessä elokuussa. Se korvasi aiemmin kaavaillun neliövuokraleikkurin.

Esityksen on tarkoitus astua voimaan ensi vuoden alussa.

On aika kysyä, ovatko kansamme kohtalon hetket käsillä.

Kieli kangistuu, puhe takkuaa, jossakin googletetaan hädissään jo sanakirjaa. Miten sen sanoisi in english: "isämme auvoinen presidentti, auta meitä, lapset Suomen pyytävät".

Meikäläiset on taas pistetty halki, poikki ja pinoon: Millaisia olemme, miten elämme, mitä tahdomme. Mitäänsanomaton tutkimus. En tunnista tutkimuksesta sitä suomalaisuuden olemusta, joka on syvempi ja perustavampi.

Jakolinja suomalaisuuden välissä kulkee äidinkielessä, itse asiassa puhumisen taidossa, ei meikäläisten arvo- ja uskomusmaailmassa.

Alussa oli sana, Uukuniemi Etelä-Karjalassa ja helatorstai.

Koivistoa pistettiiin multiin Helsingissä. Tapasin kaksi uukuniemeläistä ukonpätkää huoltamon terassilla. Istuivat iänikuisella kahvikaljalla, ympärillä pienen maalaiskylän haukottava olotila.

Savon murre on kuin pieru – hetken naurattaa, mutta pidemmän päälle haisee pahalle.

Mutta se puhe – se oli ilotulitusta Uukuniemen taivaalle. Se oli kultaa, rautaa, se oli ikiaikaista laulua ja leikkiä, varsinaisia sanarakettimiehiä. Ei kukaan, ei yksikään, eivät herrat eivät narrit, eivätkä estraadien stand-up -pellet olisi pärjänneet tässä kilpalaulannassa.

Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun törmään niin, että jään ihmettelemään mistä nämä itäsuomalaisten puheen lahjat tulevat.

Puhe on nopeaa oivaltamista, kielellistä tilannetajua, mehevää ja hauskaa, mutta osaa puhuja olla tarvittaessa myös vakava, ja ilmaisu on silti rikasta.

En tarkoita pelkästään murteen käyttöä. Murre on vain pintaa. Vääränhauskana pidetty savon murre on kuin pieru – hetken naurattaa, mutta pidemmän päälle haisee pahalle.

Puheen taituruus kumpuaa jostakin syvemmästä Itä-Suomessa. Elämän kokemuksista, elämäntavasta ja asenteesta elämään. Vuosisatojen niukka elämä, leivän puute ja rajaseutujen melskeet ja kirot – vähemmästäkin syntyy asennetta elämään.

Itä-Suomi on edelleen puhumisen laulumaita. Laulaen on synnytty, eletty, rakastuttu, tapeltu ja kuoltu. Parhaimmillaan itä-suomalainen puhe on edelleen kuin runolaulua.

Piti putsata pölyt mainiosta kirjasta – Suomen perinneatlas. Kirjoittaja emeritusprofessori Matti Sarmela, kulttuuriantropologi, kuvaa miten lännessä miehet ratkoivat riitojaan puukoilla, idässä toinen laulettiiin Kalevalan tapaan suohon. Sanallinen kampittaminen on ollut miesten kamppailulaji.

Samoilla linjoilla on Sarmelan kollega ja myös emeritus, perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila.

“On itäisen kielenkäytön piirre, että kielestä otetaan kaikki irti ja vähän enemmänkin – toisin kuin Länsi-Suomessa, jossa kieli on käyttötyökalu”, Knuutila kiteyttää jokunen vuosi sitten Ylen haastattelussa.

Olen herrojen kanssa jyrkästi samaa mieltä. Puolustan Itä-Suomen ylivoimaa tässä asiassa. Länsi-Suomessa ollaan tosikkoja, Lapissa ummikkoja, kun puhua pitäisi.

Pääkaupunkiseudun suomi on tönkköä, yksinkertaista, mitäänsanomatonta sekayleiskieltä.

Toista se on ahtauden tylsyydessä – etelässä.

Olen ihmetellyt pitkän tovin ruuhka-Suomen, pääkaupunkilaisten, taidottomuutta puhua elävää, rehevää suomea.

Yritäpä keskustella – puhua suomeksi – pääkaupunkilaisten kanssa vähäänkään syvemmin elämästä, kuoleman kirkkaudesta, rakkauden kärsimyksestä, mielen ja sydämen maleksimisesta elon teillä.

Booring – just niin tylsää.

Voiko olla puhekyvyiltään yksioikoisempaa porukkaa kuin helsinkiläiset. Samaa sakkia ovat pääkaupunkiseutulaiset. Pääkaupunkiseudun suomi on tönkköä, yksinkertaista, mitäänsanomatonta sekayleiskieltä.

Kieli ei kuki, ei lumoa, ei leiki millään ilmaisuilla. Ei syty siinä keskustelu, ei roihua, ei vangitse sananvaihto.

Tällaisessa suomen kielen puhumisen köyhyydessä ahtaasti asuvat ja pääkaupunkilaiset kuluttavat elämänsä harvat päivät.

Karuksi meno vain yltyy loppua kohden. Englanti – tai pikemmin enkkuhesa – niittää jo kansaa pääkaupungissa.

Sitä tuppaa kuulemaan pääkaupungin arjessa yhä enemmän – enkkua ja hesaa samassa lauseessa. Enkkuhesa ei ole mikään kieli, vaan mekaaninen kommunikointiväline.

Englannin kieli ja sen paikallinen murre, enkkuhesa valtaavat vähitellen kaiken. Työpaikat ja arjen pääkaupungissa. On se nyt (kova sana), että kohta et saa kahvikuppia Helsingissä, jos et osaa sanoa "sit mä otan one black coffee, please!"

Espoo johtaa tätä kehitystä. Ensimmäisenä Suomessa kaupunki ilmoitti äskettäin suunnittelevansa julistautua kolmikieliseksi kaupungiksi. Ken elää se näkee, kuinka Espoo julistautuu vielä yksikieliseksi kaupungiksi – englanniksi.

Tuli elettyä kielitaidoton elämä. Aamen.

"Kieli on ihmisen koti", sanoi saksalainen filosofi Martin Heidegger (1889-1976) pohdittuaan ihmisen olemassaolemista maailmassa.

"Ihminen asuu tässä kodissa", Heidegger jatkoi ja sai ison joukon filosofeja kimppuunsa – mitä sekasotkua tämä s akemanni oikein puhuu.

Onko tämä jotenkin hämärää tai vaikeaa ymmärtää – kieli on ihmisen koti? Ei ole, Heideggerin ajatus on täysin selkeä. Kielessä ihminen on kotonaan – onko kotona tilaa olla, ilmaa hengittää, ikkunat avarat ja ovet leveät – mitä maisema kertoo asujalleen?

Pääkaupunkiseudulla kuollaan tällä menolla kielitaidottomina, vieläpä kielenjäänteiltään patatylsinä sellaisina.

Viimeiset sanat? Say it in english. "Venaa, mä delaan nyt, thanks kaikille ja see you". Muutama puolituntematon sukulainen ostaa lopuksi Ikeasta enkkuhesalla arkun näihin hautajaisiin. Tuli elettyä kielitaidoton elämä, aamen.

Miksi susi ulvoo paritellessaan? No, hukkaan valuu. Kuulin tämän susikeikalla nuotiotulilla Kuhmossa, Kainuussa.

Hukkaan valuu, suomen kieli ja puhumisen taito – Itä-Suomi sen säilyttää ja voittaa paljon.

Pasi Peiponen

Kirjoittaja on A-studion toimittaja, joka tarkkailee elämää ja ilmiöitä Kehä III:n ulkopuolella.

"Juhannusaatto. Meillä ei ole mitään, millä tyydyttää kaipaustamme, ei tupakkaa eikä ruokaa, mitä nyt toveri Nordströmin varasto vanhoja sillinpyrstöjä."

Kirkkonummelainen Karl Henriksson kuvailee vaimolleen juhannusta 1918 Tammisaaren vankileirissä. Leiristä oli keskikesän juhlan koittaessa loppunut ruoka. Yli 8600 vankia joutui tyytymään aamiaiseksi saamaansa puolikkaaseen silliin.

Nälkä oli niin kova, että vangit olivat alkaneet kuoria puita valmistaakseen leivän korviketta. Heinä nyhdettiin irti ja keitettiin liemeksi, minkä seurauksena alue muuttui karuksi ja paljaaksi.

Ruokatilanne helpotti hieman juhannuksen jälkeen, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Useamman päivän kestänyt paasto oli viimeinen pisara monelle ennestään heikolle vangille. Kuolleitten kirja alkoi täyttyä yli kolmenkymmenen nimen päivätahtia.

Leirin päällikkö tulee samalla junalla vankien kanssa

Tammisaaren vankileiri oli osa vankileirien saaristoa, joka syntyi sisällissodan seurauksena keväällä 1918. Valkoisten vangiksi oli jäänyt lähes 80 000 punaista ja heidät piti nopeasti sijoittaa johonkin.

Tammisaaren Dragsvikissa oli tyhjillään venäläisten rakentama kasarmi, jonka katsottiin soveltuvan vankileiriksi. Kasarmi täyttyi muutamassa viikossa tuhansilla vangeilla.

– Alkuvaihe oli täysin kaoottista. Leiriä ei ehditty valmistella lainkaan, sillä henkilökunta tuli Dragsvikiin samoilla junilla kuin vangitkin, sanoo vankileiriä tutkinut Sture Lindholm.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vangit saivat itse etsiä makuupaikkansa tyhjistä kasarmirakennuksista. Sänkyjä ei ollut riittävästi, eikä patjoista tai vuodevaatteista ollut tietoakaan. Moni nukkui betonilattialla.

Leiri täyttyi nopeasti ja myöhemmin tulleet joutuivat tyytymään vieläkin alkeellisempiin yösijoihin.

Sairaat sentään sijoitettiin omiin osastoihinsa, jotta taudin leviäminen olisi estetty.

– Närpiöstä tulleet sairastivat punatautia ja heidät eristettiin omaan kasarmirakennukseensa. Samoin Kokkolasta tulleet, jotka potivat toisintokuumetta, Lindholm selittää.

Molemmat taudit kuitenkin levisivät leirissä, ja tämä koitui pian kohtalokkaaksi, kun se yhdistyi samanaikaiseen ruokapulaan.

Leiristä tuli kansainvälinen skandaali

Tammisaaren traagisista tapahtumista on ensi kesänä kulunut tasan sata vuotta. Suomen satavuotisjuhlavuotta seuraa huomattavasti surullisempi, ehkä myös hankalampi tasavuosi.

Kuinka muistaa vuotta 1918 – sisällissotaa, joka pitkään jakoi Suomen ja jonka haavat ovat vasta viime aikoina umpeutuneet?

Suhtautuminen Tammisaaren vankileiriin on valaiseva esimerkki siitä, miten vaikea ajanjakso oli kyseessä, heti alusta asti.

Aikalaiset pitivät kertomuksia Tammisaaren kauheuksista liioitteluna ja punaisten propagandana. Tarvittiin kansainvälinen skandaali ennen kuin kuin epäkohtiin alettiin puuttua.

– Arvostettu lääketieteen professori Robert Tigerstedt vieraili leirissä ja kirjoitti siitä todella rajun raportin. Sen mukaan edes tsaarin ajan kauheimmissa vankiloissa ei esiintynyt vastaavaa kuolleisuutta, Lindholm selittää.

Raportti oli tarkoitettu vain viranomaisille, mutta se vuoti julkisuuteen. SDP:n poliitikko Väinö Tanner sai raportin haltuunsa ja toimitti sen ruotsalaislehdille. Muun muassa Dagens Nyheterissä julkaistu raportti aiheutti kansainvälisen kohun ja pakotti Suomen hallituksen toimiin.

– Olot leirillä kohenivat, mutta valitettavan hitaasti. Elokuussa, kohun jälkeen, leirillä kuoli yli 700 ihmistä, mikä on puolet kaikkien vankileirien yhteenlasketusta kuolleiden määrästä elokuussa, Lindholm laskee.

Tammisaaressa vuosi 1918 unohdettiin

Tammisaaren punavankileirivaihe loppui jo vuoden 1918 syksyllä. Kasarmit muutettiin normaaliksi vankilaksi ja valkoinen Suomi yritti unohtaa kauheudet. 3000 ihmisen joukkohauta aidattiin ja jätettiin oman onnensa nojaan.

Toisen maailmansodan jälkeen poliittiset suhdanteet muuttuivat. Neuvostoliitosta tuli ystävä ja Suomen kommunistit palasivat päivän politiikkaan. Myös Tammisaaressa alkoi tapahtua.

– Kommunistit pystyttivät joukkohaudalle muistomerkin vuonna 1951. He yrittivät monopolisoida Tammisaaren muiston. Esimerkiksi demareilla ei ollut mitään osuutta muistomerkkiin, Sture Lindholm sanoo.

Muistomerkkiin kirjoitettu teksti aiheutti pahennusta tammisaarelaisissa. He vetosivat sisäministeriöön, ettei sitä saisi julkaista.

– Teksti on luokkataisteluhenkinen. Se on varmaan yksi syy sille, etteivät tammisaarelaiset piitanneet punahaudasta.

Tammisaaressa punaisten hauta ja vankileiri unohdettiin niin aktiivisesti, ettei siitä ole mitään mainintaa 1960-luvulla kirjoitetussa kaupungin historiassa. Vasta 1990-luvulla tehdyssä jatko-osassa leiri ja joukkohauta mainitaan omassa osiossaan.

– Täytyy myös muistaa, ettei tammisaarelaisilla ollut mitään tekemistä vankileirin kanssa. Se oli valtion ja armeijan hallussa.

– 1930-luvulla vankila-aikana varuskunta oli suomenkielinen saareke muuten lähes täysin ruotsinkielisellä alueella. Varmaan tämäkin vaikutti suhtautumiseen, Sture Lindholm arvelee.

Sture Lindholm on kirjoittanut sisällissodasta useita kirjoja. Vankileirihelvetti Dragsvik on ensimmäinen, joka on käännetty suomeksi.

– Olen koettanut olla tiedonvälittäjä aiheesta, joka pitkään vaiettiin Suomessa ja myös Tammisaaressa.

Raaka peruna narskahtaa halki hampaiden välissä. Mukula on rapea ja maistuu miedolta. Olen juuri syönyt ilmaperunaa.

– Näitä perunoita ikään kuin lypsetään juuristosta kerran viikossa tai kahdessa, toimitusjohtaja Paula Ilola selostaa vieressä.

Ilolan johtama Suomen siemenperunakeskus Tyrnävällä on kehitellyt uuden tavan kasvattaa perunaa.

Työntekijät istuttavat perunantaimet laatikoihin, joiden kanteen on tehty reikä kutakin tainta varten. Siitä peruna lähtee kasvattamaan juuristoaan pimeään, tyhjään laatikkoon ja varttaan kohti kasvihuoneen kattoa.

– Me sanomme tätä ilmaperunaksi kansankielellä, mutta sen oikea nimi on aeroponinen teknologia, Ilola kertoo.

Perunan mukulat kasvavat siis ilmassa, ilman multaa.

Yhdestä varresta sata mukulaa

Oulun lähellä sijaitsevan keskuksen tehtävä on huolehtia omalta osaltaan siitä, että Suomessa riittää puhdasta perunaa niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Ilmaperunatekniikka on tuonut työhön tehoa.

– Yksi juuristo tuottaa jopa sata mukulaa, kun perinteisellä turpeessa kasvatuksella juuristosta tulee nelisen mukulaa, Paula Ilola kertoo.

Ilmastonmuutos on tuonut keskuksen työntekijöille lisää haasteita ja uhkakuvia, joihin pitäisi varautua. Keskuksessa pidetään ilmaperunaa yhtenä valttikorttina vaikkapa ympäristökriisien varalta.

Peruna kasvaa hätätapauksessa hallissa

– Jos tulee ympäristökriisejä, vesi loppuu tai jotain muuta tapahtuu, tällä tavalla pystytään matalalla energiatasolla tuottamaan ruokaa, Ilola sanoo.

Ilmaperunan kasvattamiseen tarvitaan sopivan lämmin tila, hieman vettä ja tekniikkaa – sekä jonkin verran energiaa systeemin pyörittämiseen.

– Suomesta löytyy kyllä tyhjiä halleja, jossa ilmaperunaa pystyy kasvattamaan, Ilola puhuu.

Pimeässä sisätilassa kasvit tarvitsevat keinovaloa, käytännössä varta vasten suunniteltuja energiatehokkaita led-lamppuja.

Visiona rappujen alla roikkuva peruna

Perunalaatikosta kuuluu suhina, kun automaatti sumuttaa juurille vettä ja ravinteita.

– Vettä kuluu vähän, Ilola huomauttaa.

Ilolalla on monta suunnitelmaa siitä, kuinka ilmaperunatekniikkaa voisi soveltaa.

– Yksi visio on, että jonakin päivänä ihmiset voivat kasvattaa uusia perunoita ympäri vuoden kotonaan rappujen alla, Ilola suunnittelee.

Rappujen alla kasvavat ilmaperunat kuulostavat kivalta harrastukselta, mutta ne vastaavat myös pieneltä osalta ilmastonmuutoksen mahdollisesti tuomaan haasteeseen ruoantuotannossa.

Tuontiruoka saattaa vähentyä

Tutkijat ennakoivat, että moni hyvä alue muuttuu tulevaisuudessa jopa viljelykelvottomaksi.

Suomessa syödään paljon esimerkiksi Espanjassa kasvatettuja kurkkuja, tomaatteja ja muita vihanneksia. Lähivuosikymmeninä Välimeren alueen kuivuuden ennustetaan kuitenkin lisääntyvän ja hellejaksojen pitkittyvän.

Viljelyskelpoinen maa vähenee YK:n mukaan koko ajan ilmastonmuutoksen lisäksi tehotuotannon takia.

Jos tuontiruoka vähenee, ruokaa on kasvatettava enemmän kotimaassa. Esimerkiksi agroekologian professori Juha Helenius on varoittanut tuudittautumasta tuontiruuan varaan.

Ilmaperunatekniikalla kasvatettavat kasvit ovat yksi kiinnostava vaihtoehto, mutta muitakin ratkaisuja on jo kehitteillä.

Kaupunkilaisissa on herännyt kiinnostusta pienimuotoinen viljelemiseen omiksi tarpeiksi. Lapinjärveläisellä kasvihuoneyrittäjällä on kuitenkin hieman suuremmat suunnitelmat kaupunkiviljelyyn.

Salaatti kasvaa led-lamppujen lämmössä

Kasvihuonerykelmä seisoo keskellä peltoja Lapinjärven Lindkoskella. Salaatti- ja yrittihuoneiden takaa löytyy uudenlainen kasvihuone led-valoineen.

– Me kutsumme tätä vertikaaliviljelmäksi, toimitusjohtaja Robert Jordas kertoo.

Salaatit ja yrtit kasvavat neljässä ja viidessä kerroksessa eräänlaisilla hyllyillä.

Led-lamput valaisevat kasveja 20 tuntia vuorokaudessa. Samat led-lamput tuottavat myös kasvien tarvitseman lämmön. Huoneen seinät on eristetty, toisin kuin yrityksen entisissä kasvihuoneissa.

– Vertikaaliviljelmä on niin tehokas, että enää ei ole järkeä viljellä vain maalla, Jordas sanoo.

Puutarha siirtyy kaupunkiin

Yrittäjä aikoo kehittää vertikaalipuutarhasta tuotteen, jonka voi pystyttää sinne, missä kuluttajat ovat. Koska kaupungit kasvavat, kuluttajat ovat siellä.

– Kun viljelmä on lähellä markkinoita, päästään taas yhdestä turhasta kuljetusmatkasta pois, Jordas laskeskelee.

Jos ruoka kasvaa kuluttajan vieressä, kuljetuskustannusten lisäksi vähenevät ilmastopäästöt. Jordas uskoo, että sillä on salaattien ja vihannesten ostajille yhä enemmän merkitystä.

Ilmastonmuutos saattaa luoda markkinoita myös Jordaksen uudelle kasvihuoneelle. Yrittäjä uskoo, että vertikaaliviljelmiä tarvitaan siellä, missä viljelyolosuhteet käyvät hankaliksi.

– Jos on kylmää, todella kuivaa, ei ole vettä eikä viljelyyn sopivaa lämpötilaa, Robert Jordas luettelee kysyntää lisääviä olosuhteita.

Fujitsu haluaa kasvihuonebisnekseen

Vertikaaliviljelmiä on tulossa lisää Jordaksen nykyisten kasvihuoneiden viereen. Rakentajat pystyttävät parhaillaan uusien tilojen metallisia tukirakenteita.

Yksi Jordaksen uuden kasvihuoneen teknisen puolen kumppaneista on japanilainen Fujitsu.

Yritys on lähettänyt Japanista asiantuntijan Suomeen pelkästään Lapinjärven vertikaalipuutarhaa varten. Fujitsun kasvihuoneteknologiaa täällä johtava Shinji Yoshioka astelee pitkin rakennustyömaata.

– Istanbul, Saudi-Arabia, Suomi ja Pohjoismaat, Yoshioka luettelee Fujitsua kiinnostavia markkina-alueita.

Idea on saada kasvit kasvamaan tehokkaasti, olivatpa olosuhteet kasvihuoneen ulkopuolella mitkä hyvänsä.

– Kasvihuonetta ohjataan meidän kehittämällämme it-järjestelmällä, Yoshioka sanoo.

Vertikaaliviljelmän olosuhteet aiotaan pitää kasveille ihanteellisina joka hetki tekniikan ja tiedon avulla. Robert Jordas kertoo, että erilaisten sensorien ja kameroiden avulla on mahdollista seurata jopa veden virtausta maustekasvin pikkuruisessa lehdessä.

Perunasta huolehtii oma tekniikka

Tekniikkaa tarvitaan myös ilmaperunan kasvattamisessa. Tyrnävän Siemenperunakeskuksessa järjestelmä on pitkälti itse kehiteltyä ja rakennettua.

Yhtä seinää peittää letkujen, putkien ja venttiilien viidakko.

Laitteet annostelevat ravinteita veden joukkoon tietokoneen ohjaamana.

Pihalla, ikkunallisen oven takana, seisoo maitotilallisille tuttu tilatankki. Se on osa itse rakennettua jäähdytysjärjestelmää.

– Nämä tilat eivät kyllä kestä kuvaamista, Ilola päivittelee omatekoisten laitteiden keskellä.

Ilmareunan jälkeläiset ovat jo lautasilla

Vaikka laitehuone vaikuttaa eräänlaiselta Pelle Pelottoman laboratoriolta, työ itse on vakavaa. Ilmaperunat eivät ole enää kokeilu ja pelkkiä visioita. Niitä on tuotettu jo siemenperunaksi.

– Tänä syksynä kauppojen myymästä sadasta perunasta neljä on ilmaperunan jälkeläisiä, Ilola sanoo tyytyväisenä.

Ilmaperunoiden mukulat istutetaan maahan Siemenperunakeskuksessa seuraavana keväänä. Myös uusi sato istutetaan maahan. Sen jälkeen sopimusviljelijät toistavat saman kuvion kolme kertaa, ilmaperunoiden kohdalla vain kaksi kertaa.

– Sen jälkeen meillä on 10 miljoonaa kiloa siemenperunaa, Ilola sanoo.

Vasta sitten ilmaperunoiden jälkeläiset lähtevät varsinaiseen viljelyyn ja päätyvät kauppojen perunalaareihin.

Ilmapottu olisi kallis ruokaperuna

Ilmaperunaa ei kannata kasvattaa tällä hetkellä suoraan kuluttajille. Tavalliseksi ruokaperunaksi se on liian kallista käsityövaltaisuutensa takia.

– Mutta jos tulee tilanne, että ulkona ei voi kasvattaa, siihen se on hyvä, Ilola sanoo.

Ilolan luona on vieraillut ravintolayrittäjiä, joita ilmaperuna kiinnostaa. Ravintolan asiakas saattaisi olla valmis maksamaan uudesta perunasta tarpeeksi paljon.

Juttu on osa Ylen Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuutta. A-studio ja Uutiset kertovat tänä syksynä ilmastonmuutoksen seurauksista suomalaisten ruokaan, asumiseen ja liikkumiseen. Ylen Draama julkaisee samaan teemaan liittyviä podcasteja ja audiovideoita.

Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuus löytyy Yle Areenasta.

Muualla kuin sairaalassa tapahtuvien synnytysten määrä on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Valtaosa niistä on suunnittelemattomia, jolloin synnytys tapahtuu esimerkiksi kotona ja ambulanssissa.

Esimerkiksi viime vuonna Suomen runsaasta 53 000 synnytyksestä vajaat 190 tapahtui suunnittelemattomasti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tilastojen mukaan vielä vuosina 2006-2008 niitä oli vuosittain noin sata.

Kokosimme kolmen perheen tarinat siitä, kuinka synnytys ei mennyt suunnitelmien mukaan.

1. Isä joutui kätilöksi

Niina Sirén heräsi supistuksiin jo aikaisin aamulla kotonaan Pyhtäällä. Hän odotti keväällä 2014 toista lastaan ja ajatteli, että sairaalaan ei ollut kiire.

– En halunnut, että kävisi samalla tavalla kuin esikoiseni Helmin kanssa. Silloin minut lähetettiin kaksi kertaa sairaalasta takaisin kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Nyt soitimme sairaalaan, josta neuvottiin pysymään kotona, jos siltä tuntuu, Sirén kertaa.

Päivän aikana supistukset tihentyivät. Sirén pärjäsi niiden kanssa istumalla suihkussa ja käyttämällä lämpötyynyä. Illemmalla hän alkoi oksentaa. Tuntui, että olisi aika lähteä sairaalaan. Hän otti yhden Panadolin ja alkoi valmistautua lähtöön miehensä Villen kanssa. He soittivat Niinan äidille, joka oli luvannut tulla hoitamaan silloin 2-vuotiasta Helmiä synnytyksen ajaksi.

– Menin käymään vessassa. Kun istuin pöntölle, tuntui, että nyt se tulee. Se oli hetki, jota olin aina pelännyt. Olen lukenut paljon kauhutarinoita siitä, kuinka vauva on syntynyt vessanpönttöön. Huusin Villelle ja käskin soittamaan ambulanssin.

Kun istuin pöntölle, tuntui, että nyt se tulee. Niina Sirén

Ville soitti hätäkeskukseen, josta alettiin saman tien antaa synnytysohjeita. Aluksi Ville auttoi Niinan makaamaan kyljelleen olohuoneen lattialle ja laittoi puhelimesta kaiuttimen päälle.

– Siinä vaiheessa katsoin, että aha, pää näkyy jo, Ville Siren muistelee.

Tuleva isosisko, 2-vuotias Helmi oli jo ehtinyt nukahtaa yöunille, mutta heräsi äidin huutoon. Tyttö tassutteli huoneensa ovelle. Ville nosti Helmin syliinsä samalla, kun kuunteli puhelimesta ohjeita.

– Helmi tuli viereeni paijaamaan minua ja silittämään päätäni. Hän sanoi, että ei mitään hätää äiti. Helmi oli siinä vieressä koko synnytyksen ajan, Niina muistaa.

Koska pää näkyi jo, hätäkeskus neuvoi Villeä kääntämään synnyttävän äidin selälleen ja tukemaan niskaa jollakin.

– Minulla oli Helmi toisessa kädessä, puhelin toisessa ja huutava emäntä vieressä. Tilanne meni kuin automaatilla. Kuulin vain sen, että ei saa vetää. Kun pääsin pelipaikoille, vauva tuli, Ville kertoo.

Niina ihmetteli, miksei vauva itkenyt. Sikiöpussin kalvo oli jäänyt vauvan pään ympärille.

Kun pääsin pelipaikoille, vauva tuli. Ville Sirén

Ville pyysi Helmiä hakemaan pyyhkeitä pesuhuoneen kaapista, ja tyttö teki työtä käskettyä. Ville sai vietyä sormensa vauvan kaulan alta sikiöpussin alle ja vedettyä kalvon pois.

– Sen jälkeen vauva rääkäisi. Se oli iso helpotus. Helmi toi pyyhkeitä siihen ja sanoi iloisesti että ai, vauva, Niina naurahtaa.

Vauva asetettiin makaamaan Niinan vatsan päälle. Pienen tytön tuleva nimi – Nea-Nuppu – päätettiin oikeastaan silloin.

– Villen mielestä vauva näytti ihan Nepulta.

Ambulanssi ensihoitajineen ehti paikalle vasta, kun synnytys oli jo ohi.

– He siinä ihmettelivät, että mitä tässä oikein pitäisi tehdä. Se oli heillekin ensimmäinen kotisynnytys. Lopulta katkaisimme napanuoran ja laitoimme istukan S-marketin muovikassiin.

Kun Helmin mummikin saapui, Niina ja vastasyntynyt lapsi lähtivät ambulanssin mukana sairaalaan. Ville jäi kotiin pesemään lattioita tunnemyllerryksen vallassa.

– Kun olin pessyt lattiat, kiersin ainakin kymmenen kertaa asunnon ympäri ja etsin housuja. Vasta sitten muistin, että housut ovat tietysti vaatekaapissa. Jännitys laukesi vasta siinä vaiheessa.

Lopulta katkaisimme napanuoran ja laitoimme istukan S-marketin muovikassiin. Ville Sirén

Löydettyään housunsa Ville lähti ajamaan Niinan ja vauvan perässä sairaalaan. Helmi jäi kotiin mumminsa kanssa.

– Sairaalassa tajusin, että olin edelleen yltä päältä veressä. Olin pessyt vain käteni ennen kuin lähdin kotoa. Onneksi ei tullut poliiseja vastaan, olisivat varmaan luulleet, että olen murhannut jonkun.

Niina ja vauva pääsivät kotiin jo seuraavana päivänä. Hän sanoo, ettei kotisynnytyksestä jäänyt traumoja. Kivut loppuivat kuin seinään, kun lapsi oli syntynyt.

– En muista, että olisin ollut kauhuissani. Ville oli jotenkin niin rauhallinen siinä tilanteessa, ilman häntä olisin ollut varmaan ihan paniikissa. Vauvakin syntyi onneksi lopulta lattialle eikä vessanpönttöön.

2-vuotiaalle isosiskolle Helmille kokemus oli jännittävä.

– Kehuimme häntä kovasti ja hän itsekin höpötti siitä. Tuntui, että vauvan tulo sillä tavalla oli Helmille ihan luonnollista. Hän ei yhtään itkenyt eikä pelännyt, Niina kertoo.

Kolme vuotta myöhemmin siskokset leikkivät yhdessä – ja nahistelevatkin, kuten asiaan kuuluu.

– Neppu on välillä ilkeä ja välillä kiltti. Neppu on ihana sisko, vaikka potkii ja pureekin joskus, nyt 6-vuotias Helmi Sirén kertoo.

Kätilöksi joutunut isä muistelee kuopuksen synnytystä hymyssä suin.

– Olen ihan sairaan ylpeä ja onnekas, että sain saattaa oman lapseni maailmaan. Olin aivan euforisessa tilassa, kun pääsin sairaalasta kotiin.

Neppu on välillä ilkeä ja välillä kiltti. Neppu on ihana sisko, vaikka potkii ja pureekin joskus. Helmi Sirén

Vaikka kaikki meni lopulta hyvin, Niina Sirén ei halua enää koskaan synnyttää kotona. Panadol-tabletti oli kovissa synnytyskivuissa laiha lohtu.

– Lähden sairaalaan heti, kun siltä tuntuu. Sidon itseni vaikka patteriin kiinni, jos aikovat lähettää minut takaisin kotiin.

2. Marikan kuopus syntyi ABC:n pihalle

Oli tavallinen talvi-ilta vuonna 2014 ja Marika Ylä-Rautio oli menossa nukkumaan kotonaan Kouvolan keskustan liepeillä Kankaronmäessä. Hän oli raskaana viikolla 38, ja odotti perheen kolmatta lasta.

– Illalla meni sitten lapsivesi. Ihmettelin sitä, kun mitään supistuksia ei ollut. Ensimmäisen kanssa oli käynyt samalla tavalla ja silloin oli sanottu, ettei ole kiire, jos supistuksia ei ole.

Ylä-Rautio jäi odottamaan supistusten alkamista. Kauaa ei tarvinnut odotella – ne alkoivat noin 20 minuutin kuluttua todella rajuina. Kun lapsille oli saatu hoitaja, Ylä-Raution mies Ami lähti viemään vaimoaan Kymenlaakson keskussairaalaan Kotkaan. Matkaa oli edessä 52 kilometriä. Mies ehti ajaa niistä vain kolme, kun Marikasta alkoi tuntua, että vauva syntyy.

Marika pyysi miestään soittamaan ambulanssin, ja tämä teki työtä käskettyä. Puheluun vastattiin hätäkeskuksessa Kuopiossa, johon Kaakkois-Suomen hätäkeskuspalvelut siirrettiin joitakin vuosia sitten.

– Langan päässä ollut naishenkilö ei pitänyt asiaa kovin kiireellisenä. Yritin puhallella ja pitää hengitystä normaalina. Mielestäni nainen kyseli jonninjoutavia, kuten että olimmeko menossa Kotkaan vai Kouvolaan. Hän ei tiennyt, missä synnytyssairaala sijaitsi.

Marika ja Ami alkoivat hermostua itsestäänselvyyksiltä tuntuviin kysymyksiin.

– Mies sanoi sitten, että laittakaa ambulanssi Inkeroisten ABC:lle.

Ambulanssi oli mennyt jollekin kylmäasemalle, jonka osoite heitti kahdeksan kilometriä. Marika Ylä-Rautio

Oikeastaan kyseessä oli Anjalankosken ABC, mutta paikallisten puheissa se tunnettiin Inkeroisten ABC:nä. Kuopiossa tämä ei ollut tiedossa. Marikan mies odotti pihalla ja ihmetteli, missä ambulanssi viipyi.

– Se oli mennyt jollekin kylmäasemalle, jonka osoite heitti kahdeksan kilometriä.

Jonkin ajan kuluttua Anjalankosken ABC:n pihaan kaarsi kaksi ambulanssia. Toinen tarvittiin, koska toisessa ei ollut kyydissä ketään, joka olisi ollut joskus mukana synnytyksessä. Marika ja hänen miehensä odottivat autossa ja saivat ohjeet riisua Marikalta housuja pois.

– Minulla oli aivan hirveä olo. Tuntui, että vauvan pää on jo haarojen välissä. Mieskään ei halunnut alkaa kätilöksi.

Ensihoitajat toivat paarit vähän matkan päähän autosta. Yksi heistä kehotti Marikaa kävelemään paareille. Marika sanoi, ettei pysty, ja lopulta hänet talutettiin paareille. Hänellä ei ollut edes kenkiä jalassa.

– Minut tyrkättiin paareissa ambulanssiin ja porukan ainoa joskus synnytyksessä mukana ollut mies repi minulta housut pois. Muut seisoivat tumput suorina ja ihmettelivät, mitä oikein tapahtuu.

Kätilönä toiminut ensihoitaja ehti sanoa vain, että tämähän onkin tulossa. Parin minuutin päästä poika syntyi.

– Hän oli kyllä paniikissa itsekin, vaikka ottikin onneksi homman haltuun. Yleensä synnytyksissä sanotaan, ettei vauvaa saa vetää päästä vaan sen pitää antaa tulla itsekseen. Huomasin, että hän vähän alkoi vetää lasta ulos. Olin niin lamaantunut, etten itsekään tajunnut sanoa, että älä vedä.

Isä joutui odottamaan synnytyksen ajan ABC:n pihalla, koska ei mahtunut ambulanssiin. Vauvaa vilautettiin hänelle pikaisesti ennen kuin Marika ja vauva lähtivät ambulanssin kyydillä sairaalaan Kotkaan. Istukka syntyi vasta sairaalassa. Siellä selvisi myös, että napanuora oli katkennut.

– Kätilö huomasi sen, kun alkoi tutkia meitä. Olen miettinyt, katkesiko napanuora silloin kun ensihoitaja veti lasta päästä ulos.

Apsi-apinan ostimme hänelle heti pehmoleluksi. Marika Ylä-Rautio

Napanuoran katkeaminen ei kuitenkaan aiheuttanut terveysongelmia vauvalle. Äiti ja poika viettivät sairaalassa kaksi yötä. Koko synnytys kesti lapsiveden menosta laskien noin tunnin.

– Kokonaisuudessaan kokemus oli hyvä. Ehkä olisin suhtautunut eri tavalla, jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen lapsi.

Nyt 3-vuotiaan Peetun vanhemmat eivät ole vielä kertoneet tai näyttäneet pojalle, missä tämä on syntynyt.

– Mutta Apsi-apinan ostimme hänelle heti pehmoleluksi. Se taitaa tosin olla rakkaampi meille vanhemmille kuin pojalle itselleen. Käymme ihmettelemässä syntymäpaikkaakin yhdessä, kun poika vähän kasvaa.

Marika Ylä-Rautio ei ole kovin huolissaan siitä, että synnytyssairaaloita on Suomessa suljettu viime vuosina ja synnytysmatkat pitenevät.

– Etelä-Suomessa välimatkat ovat kuitenkin suht lyhyet verrattuna Pohjois-Suomeen. Siellä synnytysmatka voi olla 200 kilometriä. Tuo Kouvolan ja Kotkan välinen tie on tosin surkea, kun siellä ei pysty ajamaan kovaa eikä ohituskaistoja ole.

3. Katja synnytti lastenhuoneen lattialle

Katja Katajala avaa kotonaan Kouvolassa lastenhuoneen oven ja muistelee yllättävää aamua runsaat kaksi vuotta sitten. Lastenhuoneen lattialla näki päivänvalon hänen toiseksi nuorin lapsensa, nyt 2-vuotias Sisu.

– Tästä tuli silloin minulle synnytyssali, vaikka ei pitänyt.

Katajala oli kokenut synnyttäjä jo ennen Sisua, vaikka olikin kärsinyt aiemmilla kerroilla synnytyskammosta. Ne saattoivatkin vaikuttaa siihen, että perheen neljäs lapsi syntyikin kotiin.

– Edelliset synnytykset olivat vaikeita ja kestivät parikymmentä tuntia. Jotenkin siinä ajattelin, että kyllä tässä vielä aikaa menee, vaikka supistukset olivat jo alkaneet.

Ajattelin, että onhan tässä vielä aikaa, ei viitsi höntyillä. Saa mieskin nukkua. Katja Katajala

Oli myöhäinen ilta kesäkuussa 2015. Katjan avomies Mikko nukkui pariskunnan makuuhuoneessa, Katja yritti saada unta olohuoneessa. Yritti, koska supistuksia oli tullut jo useiden tuntien ajan, kivuliaastikin pari tuntia.

– Torkuin sohvalla. Pitelin välillä jalkoja ylhäällä ja nousin välillä kävelemäänkin. Yritin helpottaa oloa, kun kivut alkoivat olla kovat. Kävin aamuyöllä jo pakkaamassa kassinkin muutaman päivän sairaalareissua varten. Silti ajattelin, että onhan tässä vielä aikaa, ei viitsi höntyillä. Saa mieskin nukkua.

Aamulla alkoi sitten tapahtua. Puoli kahdeksan aikoihin Mikko sai herätyksen Katjalta, joka samalla siirtyi sohvalta lastenhuoneen sängylle.

– Siinä vaiheessa supistukset tulivat jo tiheästi ja kivut kovenivat. Tajusin, että nyt ei enää ehditä eikä kannata lähteä omalla kyydillä sairaalaan, muistelee Katja.

Mikko soitti ambulanssin, minkä jälkeen asiat etenivät rytinällä. Parinkymmenen minuutin kuluttua pihaan tuli kaksi ambulanssia ja sisään lastenhuoneeseen marssi neljä ensihoidon ammattilaista. Katjalle ei koskaan selvinnyt, miksi ambulansseja oli kaksi. Kaikille neljälle ensihoitajalle riitti kuitenkin tehtävää.

– Kyllähän siinä melkoinen rumba oli. Makasin lastenhuoneen sängyllä enkä pystynyt enää liikkumaan itse, kivut olivat niin kovat. Mitään kivun lievitystä en ottanut.

Silloista pienintä lasta Nelliä hoitamaan oli hälytetty mummi, Katjan äiti. Hän saapui paikalle lähes samaan aikaan ambulanssiväen kanssa ja huolehti Nellistä vanhempien makuuhuoneessa. Kaksi vanhempaa lasta eivät olleet kotona.

Ambulanssimiehet nostivat Katjan sängyltä lattialle, johon oli kaivettu jostain pyyhkeitä. Pieni poikavauva syntyi viidentoista minuutin kuluttua.

– Vauhdikkaasti se loppupätkä siinä eteni.

Synnytyksen jälkeen edessä oli vielä sairaalareissu. Synnytysosastolla otettiin lapsesta mitat ja tehtiin kaikki muu tarvittava.

– Poikavauva, Mikko ja minä yövyimme keskussairaalan perhehuoneessa ja jo seuraavana päivänä tulimme omalla autolla kotiin.

Katja Katajalalle tapahtumasta on jäänyt hyvät muistot, vaikka kokemus olikin hurja. Aiemmilta kerroilta tuttua synnytyskammoa ei kotona tullut. Synnytys oli aiempiin verrattuna loppujen lopuksi helppo.

– Ei tullut mitään pakokauhua ja osasin luottaa ambulanssihenkilöstöön. Kätilönä toiminut ensihoitaja osasi myös rauhoitella ja tsempata. Fiilis olisi voinut olla toisenlainen, jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen lapsi.

Kotiin syntyneen Sisun jälkeen perhe on kasvanut vielä yhdellä lapsella.

Ajattelin, että koska selvisin kotisynnytyksestä, selviän mistä vain muustakin. Katja Katajala

Kuopus Peppi täytti äsken vuoden.

– Synnytyskammo hiipi taas esiin, kun viides lapsi oli tulossa. Mutta ajattelin sitten, että koska selvisin kotisynnytyksestä, selviän mistä vain muustakin.

Synnyttäminen kotona on saanut Katjan ajattelemaan myös sairaaloiden synnytysyksiköiden määrää ja pidentyneitä synnytysmatkoja.

– Mikä on tilanne, jos omat lapset joskus saavat lapsia? Kuinka pitkän matkan päähän he joutuvat synnyttämään? Karmealla kädellä tunnutaan synnytysyksiköitä karsittavan. Se tuntuu pahalta.

Ensihoitajille lisää synnytyskoulutusta

Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan Suomessa on 50 vuoden kuluessa lakkautettu keskimäärin yksi sairaalan synnytysosasto vuodessa. Tätä nykyä Suomessa on runsaat 20 sairaalaa, joissa voi synnyttää.

Synnytysosastojen karsiminen ei kuitenkaan ole ainoa syy siihen, miksi sairaalan ulkopuolella tapahtuvat synnytykset ovat lisääntyneet. Esimerkiksi vieraasta kulttuurista tulevat eivät heti tunne suomalaista äitiysneuvolajärjestelmää.

Ambulanssien ensihoitajat ovat toivoneet lisäkoulutusta synnytyksiin.

– Ensihoitajiksi kouluttautuville opiskelijoillemme aihetta on opetettu jo useita vuosia, mutta koulutustarvetta on vielä runsaasti, arvioi lehtori ja kätilö Jussi Hänninen Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamkin terveysalan ja ensihoidon koulutusyksiköstä.

Myös jo työssä oleville ensihoitajille on järjestetty täydennyskoulutusta, jota Hännisen mukaan toivotaan jatkuvasti. Xamkin terveysala on järjestänyt tänä vuonna kaksi koulutustapahtumaa Mikkelissä ja yhden Kotkassa.

– Oppilaitoksena yritämme tehdä kaikkemme, jotta esimerkiksi ambulanssissa syntyvälle vauvalle riskit olisivat mahdollisimman pienet, sanoo Hänninen.

Jussi Hänninen muistuttaa, että muualla kuin sairaalassa voi synnyttää myös suunnitellusti.

– Sairaalan ulkopuolinen synnytys voi olla suunniteltu kotisynnytys, jonka kätilö hoitaa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tätä tapahtuu ja sehän on eräällä tavalla paluuta synnytyksen hoidon juurille. Hyvin suunniteltuna ja oikein tehtynä se on jopa kannatettava ajatus.

Kesäajasta siirryttiin yöllä normaaliaikaan. Kelloa siirretiin tunnilla taaksepäin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello neljältä.

Junaliikenteessä kellojen siirto vaikuttaa viiden yöjunan liikennöintiin. Ne pysähtyvät ensimmäiselle kello kolmen jälkeiselle pysäkille odottamaan talviajan mukaista lähtöaikaansa. Aamun jatkoyhteydet kulkevat vasta talviajan mukaan.

Lähiliikenteessä junat kulkevat yöliikenteen loppuun asti kesäajan mukaan. Helsingistä normaalisti kello 4.03 Kirkkonummelle lähtevä L-juna ja kello 4.16 Riihimäelle lähtevä T-juna lähtevät sunnuntaina talviajan mukaan kello 3.03 ja 3.16.

Kellojen siirtelystä kesä- ja normaaliajan välillä on käyty kriittistä keskustelua. Ryhmä europarlamentaarikkoja julkisti tällä viikolla aloitteen siitä, että kesäaikaan siirtymisestä luovuttaisiin. Aloitteeseen kerätään nyt allekirjoituksia.

Suomessa kellojen siirtelystä luopumiseen tähtäävä kansalaisaloite on saanut laajaa kannatusta. Suomen eduskunta ei kuitenkaan voi päättää kesäajasta luopumisesta, sillä sitä säätelee EU-direktiivi.

Esimerkiksi jotkut unitutkijat ovat kyseenalaistaneet vaihtelun kesäajan ja normaaliajan välillä. Ylen aiemmin haastatteleman Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mukaan kellojen siirtely kesäaikaan tekee unesta katkonaisempaa. Tutkimukset ovat osoittaneet sen lisäävän jopa sydäninfarkteja.

Nelostiellä Sodankylässä sattuneessa linja-auton ja henkilöauton osittaisessa nokkakolarissa on kuollut yksi henkilö. Poliisin mukaan menehtynyt kuljettaja oli ulkomaalainen. Kolari tapahtui alkuillasta kello 17 jälkeen.

Poliisin mukaan menehtynyt on henkilöautoa kuljettanut mies. Henkilöauto on Liettuan kilvissä, ja poliisi epäilee kuljettajan olleen myös auton omistaja. Vainaja ja autossa matkustajana ollut nainen kuljetettiin Rovaniemelle keskussairaalaan. Nainen loukkaantui vakavasti. Hänen kansalaisuudestaan ei ole vielä varmuutta.

Suomalaisessa tilausbussissa matkustaneet 25 suomalaista henkilöä vietiin Sodankylän terveyskeskukseen tarkistukseen. He eivät loukkaantuneet. Bussimatkustajista 20 oli lapsia.

Liikenneviraston mukaan onnettomuuspaikka on vajaat 40 kilometriä Sodankylästä pohjoiseen, noin 1,5 kilometriä Kevitsan tienhaarasta pohjoiseen Ilmakkajärven seutuvilla. Bussi oli matkalla pohjoiseen ja henkilöauto ajoi Inarin suunnasta sitä vastaan suoralla tiellä, kun se jostain syystä törmäsi linja-auton keulaan vasen kylki edellä.

Paikalle hälytettiin kymmenkunta pelastuslaitoksen yksikköä pelastus- ja raivaustöihin. Yksi kaista oli suljettu liikenteeltä ja kiertotie oli järjestetty, mutta nyt tie on jälleen avattu liikenteelle.

Sää onnettomuuspaikalla oli huono. Räntää satoi sakeasti ja tienpinta oli sohjoinen. Hälytys Ivalontielle tuli noin kello 17.30.

11-vuotias helsinkiläinen Lotta Tikkanen kulkee itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereidensa luokse. Matkat taittuvat usein kävellen, sillä välimatkat ovat lyhyitä.

Lotan äiti Nina Tikkanen antaa lapsensa liikkua lähiympäristössä melko huoletta. Kaverit ja erityisesti puhelin tuovat turvaa puolin ja toisin.

– Jos mä lähden esimerkiksi jonnekin kauppaan, niin mä ilmoitan aina äidille, Lotta kertoo.

– Jos sattuu jotain, niin kaverin kanssa uskaltaa ehkä paremmin kysyä apua ja sitten voi soittaa, jos on eksynyt johonkin tai bussikortti on vaikka hävinnyt, toteaa puolestaan Nina Tikkanen.

Suomi ykkönen 16 maan vertailussa

Vuonna 2015 julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa selvitettiin 7–15-vuotiaiden lasten itsenäistä liikkumista 16:ssa eri maassa.

Useiden Euroopan maiden lisäksi mukana olivat muun muassa Israel, Etelä-Afrikka, Australia, Brasilia, Japani sekä Sri Lanka.

Tutkimuksessa vertailtiin lasten omatoimista liikkumista erilaisilla mittareilla. Suomi oli selvä ykkönen.

Suomalaiset vanhemmat antavat lastensa muun muassa kävellä tai pyöräillä yksin lähiympäristössä, liikkua koulumatkat itsenäisesti, ylittää pääteitä ja mennä yksin ulos pimeällä.

Myös muut Pohjoismaat, Saksa sekä Japani ovat kärkisijoilla. Vähiten itsenäisen liikkumisen mahdollisuuksia lapsilla oli Ranskassa, Israelissa ja Sri Lankassa.

Pimeällä liikkumisessa Suomi erottuu selvästi jopa muista Pohjoismaista. Suomessa 74 prosenttia lapsista saa mennä yksin ulos pimeällä, kun esimerkiksi Ruotsissa vastaava osuus on 57 prosenttia.

”Ajanko jonkun pysäkin ohi?”

Kakkoseksi suomalaislapset jäivät saksalaisille vain paikallisbussien käyttämisessä.

Kun Suomessa jo noin 10-vuotiaat voivat kulkea paikallisbusseissa yksin, Italiassa lapset aloittavat itsenäisen bussimatkustelun vasta kolme neljä vuotta myöhemmin, tutkimuksessa kerrotaan.

Lotta Tikanen ja hänen paras ystävänsä Julia Enbäck kulkevat bussilla vielä melko harvoin ja silloinkin mieluummin yhdessä.

– Mä en ole koskaan mennyt yksin bussilla, mutta mä olen mennyt kaverin kanssa, Enbäck kertoo.

Tänään tytöt suuntaavat Malmille ostoksille. Bussimatkailua on kertynyt Lotta Tikkasellekin vielä melko vähän ja se aina hiukan hermostuttaa.

– Eniten jännittää se, että ajanko mä jonkun pysäkin ohi tai otanko oikean bussin.

Miksi Suomessa saa liikkua niin vapaasti?

Aalto-yliopiston tohtorikoulutettava Veera Moll tekee parhaillaan väitöskirjaa kansainvälisen tutkimuksen pohjalta. Moll aikoo selvittää syitä siihen, miksi suomalaislapset liikkuvat muita vapaammin.

Yhdeksi syyksi Moll arvelee yhteiskunnassa vallitsevaa luottamuksen kulttuuria. Suomessa ympäristö koetaan riittävän turvalliseksi liikkumiseen.

Turvallisuutta lisää myös verrattain rauhallinen liikenne. Jalankulkijat ja pyöräilijät otetaan huomioon, mikä mahdollistaa myös lasten omatoimisen liikkumisen.

Kansainvälisessä vertailussa nimenomaan liikenne oli yksi suurimmista syistä rajoittaa lasten itsenäistä liikkumista.

Lisäksi lasten on vain täytynyt oppia kulkemaan itsenäisesti kouluun ja harrastuksiin, sillä yleensä molemmat vanhemmat ovat töissä. Näin on Mollin mukaan ollut Suomessa historiallisen pitkään.

Moll uskoo, että kaikki syyt liittyvät myös erityisesti Suomessa vallitsevaan itsenäisyyden kunnioittamisen kulttuuriin.

– Kun lapset kulkevat keskenään kadulla, niin me emme automaattisesti ajattele, että heidät on sinne hyljätty, vaan ajattelemme, että siinäpä kulkee reippaita ja itsenäisiä lapsia ja se koetaan myönteisenä asiana.

"Ennen ei tiedetty mitä lapset touhusivat"

Bussin kyytiin hypänneet Lotta Tikkanen ja Julia Enbäck kävelevät jo reippaasti ja määrätietoisesti kohti Malmintorin kauppoja.

Tyttöjen reviiri on melko pieni, sillä koulu ja harrastukset ovat kilometrin säteellä. Malmintorille matkaa kertyy kotoa parisen kilometriä.

Lotan äiti Nina Tikkanen muistelee, että omassa lapsuudessa 1980-luvun lopulla tuli kokoonnuttua kavereiden kanssa vähän kauempana kotoa.

– Tuntuu, että omat vanhemmat olivat tyytyväisiä, kunhan oli kotona sovittuun aikaan. Silloin ei tiedetty niin tarkasti, mitä lapset touhusivat, kun ei ollut puhelimia.

Tikkasen tunne vastaa todellisuutta. Tutkimusten mukaan lasten itsenäinen liikkuminen on vähentynyt Suomessa, vaikkakaan ei yhtä paljon kuin muualla maailmassa.

Vuonna 2015 julkaistu suomalainen tutkimus vertailee lasten liikkumista ilman aikuisia 1990-luvulta vuoteen 2011 saakka. Tutkimusta varten tehdyissä kyselyissä oli mukana kolmisen sataa 8–10-vuotiasta lasta ja heidän vanhempaansa Helsingistä, Kiteeltä ja Kauhajoelta.

Sekä vanhempien että lasten vastausten mukaan lupa itsenäiseen liikkumiseen on vähentynyt. Samaan aikaan lasten kuljettaminen autolla on yleistynyt.

Myös Nina Tikkanen kertoo vievänsä tytärtään autolla voimisteluharrastukseen, joka sijaitsee Malmin reviirin ulkopuolella Myllypurossa.

– Sitten, kun tulee talvi ja pimeä, niin ehkä helpommin lähtee hakemaan, jos Lotta on ilta-aikaan jossain.

Muistoja ja tutkimuksia 1950-luvulta tähän päivään

Veera Moll ottaa vähän pidemmän aikaperspektiivin. Hän aikoo nyt tutkia väitöskirjassaan miten 7–12-vuotiaiden lasten liikkuminen ja liikkumismahdollisuudet ovat muuttuneet pääkaupunkiseudulla 1950-luvulta lähtien.

Moll haluaa selvittää, miten rakennettu ympäristö, liikenne, asuminen, perheet ja ihanteet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana.

Aiempien tutkimusten lisäksi Moll on kerännyt lähteikseen muistitietoaineistoja, joissa ihmiset muistelevat lapsuuttaan eri kaupunginosissa pääkaupunkiseudulla.

– Ihmisten muistoissa liikkuminen vaikuttaa hyvin samanlaiselta vuosikymmenestä toiseen. Liikkuminen muistetaan hyvin vapaana, itsenäisenä ja luonnonläheisenä.

1950-luvulla asunnot olivat pieniä, minkä vuoksi lapset ovat kulkeneet paljon ulkona. Asuntojen kasvun myötä aikaa alettiin viettää enemmän sisätiloissa.

Autoilun lisääntyminen 60-luvulla rajoitti lasten liikkumista jonkin verran, sillä vielä 70-luvun alussakin onnettomuustilastot olivat karua luettavaa. Nykyisin autoilu rajoittaa itsenäistä liikkumista enemminkin vanhempien kyyditysten muodossa.

Aiemmin on siis ehkä kuljettu vapaammin ja enemmän omin voimin, mutta nykyisin lasten reviirit laajenevat joukkoliikenteen avulla.

– Olennaista on se, että liikkuminen on muuttunut ylipäätään.

Itsenäistä liikkumista pitää varjella

Joka tapauksessa muualla maailmassa lasten oma tila on kaventunut selvästi enemmän kuin Suomessa.

Lotan äiti Nina Tikkanenkin haluaa kannustaa tytärtään liikkumaan omatoimisesti.

– Helsingissä pitää oppia käyttämään julkisia ja kulkemaan itse ja onhan se sitä vastuunottamista myös siitä omasta tekemistä ja liikkumisesta.

Samoilla linjoilla on Veera Moll. Tutkimusten mukaan itsenäisestä liikkumisesta on lapsille hyötyä. On osoitettu, että mitä itsenäisemmin lapsi saa liikkua, sitä aktiivisempi hän on fyysisesti ylipäätään, Moll kertoo.

Liikunnan lisäksi Moll pitää tärkeänä sitä, että lapselle annetaan mahdollisuus tutkia omaa ympäristöä.

– Heistä tulee itsenäisempiä ja he pystyvät myös päättämään, missä he viettävät aikaa ja mitä reittejä valitsevat. Miksei lapsilla olisi siihen ihan samanlainen oikeus kuin meillä aikuisillakin?

Toisaalta lasten itsenäistä liikkumista pidetään Suomessa ehkä liiankin itsestään selvänä. Moll toivoo, että asiasta keskusteltaisiin enemmän.

– Sitä ei ehkä ymmärretä suojella. On tärkeätä ymmärtää, että monet maat itse asiassa pyrkivät tällaiseen kulttuurin, jonka he ovat ehkä jo menettäneet. Tämä on asia, josta kannattaa pitää kynsin ja hampain kiinni.

Orilammin leirintäalueella on aivan aikainen aamu. Suomessa on kyllä vielä kesä, mutta silti on laitettava villasukat jalkaan.

Tai jotakin lämmintä ylle – niin Asta miettii tullessaan ulos asuntovaunustaan. Nuppolat, Asta ja Timo, ovat ilkosillaan aina kun mahdollista.

– Puolet miun elämästä me ollaan vietetty tätä naturismielämää, Asta laskee.

– Eikä päivääkään olla kaduttu, Timo huikkaa väliin.

– Tämä on meille elämäntapa ja harrastus.

– Ja vieläpä halpa harrastus. Tämä ei ole todellakaan mitään välineurheilua, Asta lisää nauraen.

Kesä on naturistien unelma-aikaa. Silloin yritetään olla ulkona aina, kun sää sallii. Siksi nytkin Asta kattaa aamupalaa ulkosalle, pelkät villasukat jalassa.

– Talvi on aika ankeaa, Asta sanoo.

– Onneksi yhdistyksen tiimoilta on talvellakin aika paljon toimintaa. On saunatapaamisia ja viikonlopunviettoja.

"Taskujen puuttuminen ei haittaa"

Asta hätyyttelee hyttystä iholtaan. Itikat kiusaavat kuulemma yllättävän vähän, vaikka syömäpintaa onkin tavallista enemmän.

Pariskunnan on vaikea keksiä naturismista oikein mitään miinuspuolia.

– Edes taskujen puuttuminen ei haittaa. Täällä rinnan alla kulkee ihan hyvin esimerkiksi pari seteliä, niin ei tarvitse lompakkoakaan, Asta nauraa ja nostaa toista rintaansa.

Yhdistyksestä puhuessaan Asta viittaa Luonnonmukaisiin, joka on toinen Suomen kahdesta naturismiyhdistyksestä.

– Tänä talvena on luvassa yhdet naturistihäätkin, Timo kertoo ja muistelee näiden olevan toiset tai kolmannet yhdistyksessä vietettävät häät.

Naturistien häät ovat melkoinen näky. Hääpari ja vieraat ovat kaikki alasti, mutta papilla sentään on kaapunsa ja liperit.

Luonnonmukaiset-yhdistys viettää tänä vuonna kolmekymppisiään. Nuppolat ovat olleet toiminnassa mukana 27 vuotta.

Olisihan se ihana jos Suomessakin olisi edes yksi ainoastaan naturisteille suunnattu leirintäalue. Timo Nuppola

Liittyminen Luonnonmukaisiin tapahtui samalla kertaa, kun pariskunnan ensikosketus naturismiinkin. Timo oli nähnyt lehdessä jutun Punkaharjun Kultakiveen avatusta nakurannasta ja ehdotti Astalle, että sinnehän he voisivat suunnata kesäreissulle.

Mukaan otettiin myös pariskunnan kaksi tuolloin alle kouluikäistä poikaa.

– Hyvä, ettei jouduttu kääntymään takaisin, kun Asta alkoi empiä ja sanoi, että en mie kehtaa lähteä, kun olen tämän näköinen. Mutta heti kun päästiin perille ja saatiin vaatteet pois, niin mie tajusin, että tämä on meidän paikka.

– Ja meidän juttu, Asta jatkaa.

Pojat pysyivät naturistitoiminnassa mukana murrosikään asti. Silloin on varsin yleistä jättäytyä naturistipiireistä pois tai ainakin pitää paussia.

– Monet ovat palanneet myöhemmin, kun omaa perhettä on tullut, Timo kertoo

Timo huomauttaa, että yhdistyksen jäsenistä valtaosa on keski-ikäisiä, ja mukaan toimintaan olisi erittäin tervetullutta saada myös nuorempaa porukkaa.

Mukana ihmisiä laidasta laitaan

Luonnonmukaisissa jäseniä on nelisensataa, kun taas toisessa naturistiyhdistyksessä, Naturistiklubissa, heitä on noin puolet vähemmän.

– Jos kuitenkin laskettaisiin kaikki sellaiset "piilonaturistit", jotka mökeillä ja kotioloissa nauttivat alasti olosta olisi suomalaisten naturistien määrä melkoisesti suurempi.

Nuppolat sanovat, että juuri yhdessä alasti oleminen ja asioiden tekeminen erottavat varsinaisen naturistin "mökkinaturistista".

Tutustumista muihin naturisteihin helpottaa se, että riisuutuessaan ihminen vapauutuu muustakin kuin vain tekstiileistä.

– Ei ole titteleitä eikä statuksia. Kaikki ollaan samalla viivalla.

– Meillä on yhdistyksessä ihmisiä ihan laidasta laitaan. On lääkäreitä, professoreja, opettajia, julkkikisia ja psykologeja. Se on jännä, kuinka erilailla sie keskustelet sillon, kun siulla ei ole vaatteita päällä. Kyllä mie paljon jäykempi olisin jos juteltaisiin vaikka jonkun virkamiehen kanssa puvut päällä.

Minkäänlaista standardityyppiä naturistille on pariskunnan mielestä turha yrittää määrittää.

– Päälle päin ei näe, onko ihminen naturisti vai ei.

Suomessa naturismin pienimuotoisuus näkyy naturistikohteiden vähäisyytenä.

Täällä on vain muutama naturisteille suunnattu uimaranta, kun taas esimerkiksi Ruotsissa niitä on seitsemisenkymmentä.

Omassa nahassa on hyvä olla ja sitä on arvokasta näyttää. Pitää osata kantaa se mitä on. Asta Nuppola

Muualla maailmassa toiminta on vieläkin suositumpaa. Yksi tunnetuimpia naturistikohteita on Cap d’Agden rantakaupunki Ranskassa. Se tunnetaan alastomana kaupunkina. Cap d’Agdessa aatamin asussa hoituvat pankkiasiat ja parturi. Rannalla vaatteet ovat suorastaan kiellettyjä.

– Olisihan se ihana jos Suomessakin olisi edes yksi ainoastaan naturisteille suunnattu leirintäalue, Timo miettii.

– Tai kokonainen kylä! Asta innostuu.

– Siinä voisi olla idea jonkun pienen asukkaita menettävän pitäjän kunnanjohtajalle.

Alastomuus ei ole kauhean seksikästä

Aamiainen on syöty, ja aurinko alkaa pilkottaa pilvien raosta. Villasukat saavat jäädä, ainakin toistaiseksi, ainoaksi asusteeksi.

Asta ja Timo mietiskelevät päivän kulkua; saunaan mennään ja uimaan tietysti, mutta Säkylän naturistileiriä varten tulisi myös treenata petankkia.

– Ulkopuoliset ihmiset ajattelevat valitettavan usein, että naturismi liittyy seksiin. Meitäkin on Astan kanssa pyydetty johonkin parinvaihtoiltamiin. Sitten on pitänyt korjata, että myö ollaan naturisteja, mutta ei parinvaihtajia, Timo sanoo.

– Ei alastomuudessa edes sillä tavoin ole kauheasti mitään seksikästä. Paljon seksikkäämpää on nähdä rouva vaikka pienissä bikiineissä. Jää jotain arvailujen varaankin.

– Meidän lempijuttuja tehdä alasti on ihan kaikki saunomisesta ruohonleikkuuseen. Kyllä melkein kaikki asiat hoituu yhtä hyvin alasti, Asta sanoo.

– Nytkin tulevalla naturistileirillä on taas ohjelmassa esimerkiksi patikkareissu, lentopallon peluuta ja tietysti illalla karaoke ja tanssit, Timo sanoo ja muistuttaa Astaa siitä, että alkaa olla aika pakata tulevaa leiriä varten.

Pefletti kulkee aina mukana

Paljon tavaraa ei tarvita mukaan. Tärkeimmät mukaan otettavista ovat pefletit ja lannevaatteet.

– Ruokaillessa alapää tulee olla peitettynä lannevaatteella. Ja tietysti aina istuimille on laitettava suojaksi pefletti. Pefletti kulkee naturistilla aina mukana.

Pitää olla rohkee vaan ja uskaltaa tulla pöksyistä ulos. Asta Nuppola

Pariskunnan mielestä monelle ihmiselle enempi alastomana oleilu voisi tehdä ihmeitä. Oman kehon kanssa sinuiksi tuleminen kohentaa itsetuntoa.

– Omassa nahassa on hyvä olla ja sitä on arvokasta näyttää. Pitää osata kantaa se mitä on. Sie oot, mitä sie oot, Asta sanoo.

– Monelle se vaatii vaan uskallusta. Sanotaan, että se este on korvien välissä. Se on ainoo mikä estää, Timo pohtii.

– Pitää olla rohkee vaan ja uskaltaa tulla pöksyistä ulos, Asta toteaa.

REYKJAVÍK. Perjantai 13. tammikuuta oli Etelä-Islannissa hyytävä. Atlantilta puhaltava tuuli sai ulkonaliikkujat kiirehtimään askeliaan.

Tuona iltana 20-vuotias Birna Brjánsdóttir oli kokoontunut ystäviensä kanssa juhlimaan viikonlopun alkua tunnelmalliseen Húrra-baariin. Pienessä kivitalossa sijaitseva Húrra on yksi Reykjavíkin yöelämän suosituimmista paikoista. Baarissa tanssitaan viikonloppuisin pitkälle aamuyöhön.

Birna astui ulos baarista hieman ennen viittä, kävi kebab-kioskilla ja hävisi sen jälkeen pimeään yöhön. Seuraavana aamuna Reykjavíkin asukkaat heräsivät keskelle lumisateen valkaisemaa maisemaa.

Mutta Birnaa ei kuulunut työpaikalleen Hagkaup-markettiin, eikä hän vastannut puhelimeen.

Nainen ilmoitettiin kadonneeksi. Alkoi Islannin historian suurin etsintäoperaatio: yli 700 pelastustiimin jäsentä etsi Birnaa yötä päivää. Etsijät kävelivät Reykjavíkin ja naapurikaupunkien katuja, vaelsivat lähialueen laavapelloilla ja teollisuusalueilla. Pääkaupunkiseudulla asuvia kehotettiin kurkistamaan kotiensa takapihoille ja ulkovarastoihin.

Tukiasematietojen mukaan Birnan kännykkä oli viimeisen kerran päällä Hafnarfjörðurin kaupungin alueella kuuden aikaan katoamisaamuna.

Nuoren naisen raaka murha piti olla asia, josta luettiin vain islantilaisista dekkareista, ei uutislehdistä.

Muutamaa päivää myöhemmin Hafnarfjörðurin satamasta löytyivät mustat Dr. Martensin maihinnousukengät. Ne osoittautuivat Birnan kengiksi.

Viikon kuluttua pelastushelikopteri havaitsi nuoren naisen ruumiin Lounais-Islannin rannikolla Reykjanesin niemimaan lähettyviltä. Birna oli löytynyt.

Epäiltyjen jäljille päästiin vuokra-autotietojen ja valvontakameratallenteiden avulla. Islannin poliisi laskeutui helikopterilla jo Grönlantiin matkalla olleelle kalastaja-alukselle, ja kalastaja Thomas Møller Olsen, 25, pidätettiin epäiltynä Birnan murhasta ja huumeiden salakuljetuksesta. Kalastusaluksesta löytyi kiinniottohetkellä 20 kiloa hasista.

Kotimaassaan Grönlannissa Olsen oli ollut vuonna 2011 syytteessä raiskauksesta, mutta todisteet eivät olleet tuolloin riittäneet oikeustuomioon.

Syyskuun lopussa Olsen tuomittiin 19 vuoden vankeuteen Birna Brjánsdóttirin murhasta. Olsenin saama tuomio on kolmanneksi pisin, mitä Islannissa on koskaan annettu henkirikoksesta.

Birnan murha oli Islannissa hyvin poikkeuksellinen rikos. Pieni saarivaltio erottuu väkivaltarikoksissa huomattavan paljon muista maista.

Suomessa tehdään murhia 100 000 asukasta kohden noin kaksi. Islannissa vastaava luku on hieman yli 0,5. Välillä on siis vuosia, jolloin maassa ei kuole ketään murhien seurauksena.

Henkirikos kosketti myös heitä, jotka eivät Birnaa tunteneet.

Naisten turvallisuus ja naisiin kohdistuva väkivalta nousivat puheenaiheiksi. Eikö pienen Reykjavíkin kaduilla olekaan turvallista kävellä öiseen aikaan? Miksi valvontakameroita ei ollut enempää? Miten tällaista ylipäätään voi tapahtua?

Nuoren naisen raaka murha piti olla asia, josta luettiin vain islantilaisista dekkareista, ei uutislehdistä.

Alkoi liikehdintä, joka muistuttaa paljon tämänhetkistä #metoo-kampanjaa. Islantilaisten naisten sosiaalisen median kanavat täyttyivät Ég er Birna, (Minä olen Birna) -lauseista ja #fyrirbirnu (Birnalle)-hashtageista.

Kuka tahansa meistä olisi voinut olla Birna, kavereidensa kanssa Reykjavíkin yöhön juhlimaan lähtenyt nainen.

Kului muutama kuukausi. Tuli kevät ja kesä, koulut loppuivat. Tammikuussa Islantia järkyttänyt Birnan murha oli vielä kaikkien mielessä. Naisiin kohdistuva väkivalta nousi uudelleen otsikoihin, kun piilossa lymyillyt väkivallan aalto ryöpsähti esiin.

Kesäkuun 15. päivä uutisissa kerrottiin, että yksi Islannin tunnetuimmista tuomion saaneista lasten hyväksikäyttäjistä Robert Downey – aikaisemmalta nimeltään Róbert Árni Hreiðarsson – oli saanut takaisin oikeutensa työskennellä asianajajana, sillä Islannin presidentti oli palauttanut hänen maineensa. Downey oli tuomittu vuonna 2008 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen neljän nuoren tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Päätös perustui Islannin lakiin, jonka mukaan rikoksesta pitkänkin vankilatuomion saanut voi saada maineen palautuksen, jos tuomion suorittamisesta on kulunut 2–5 vuotta. Tämä edellyttää, että muutama taustoiltaan nuhteeton Islannin kansalainen todistaa rikoksentekijän olevan jälleen kunnon kansalainen. Maineen palautusta täytyy anoa oikeusministeriöltä ja sen hyväksyy Islannin presidentti.

Kun lehdistö kirjoitti yleisön vihaaman Downeyn paluusta asianajajaksi, nuori islantilaisnainen Nína Rún Bergsdóttir kirjoitti Facebook-sivuilleen avoimen päivityksen:

"Minä olen yksi niistä neljästä tytöstä, joita Róbert Árni Hreiðarsson käytti seksuaalisesti hyväksi. Itkin, kun äitini näytti minulle tänään tämän uutisen. Islantilainen oikeusjärjestelmä on pettänyt minut. Islannin presidentti on pettänyt minut. Minun on pitänyt elää tämän asian kanssa 12 vuotta, ja vasta nyt hiljattain olen oppinut olemaan syyttämättä itseäni siitä, mitä hän teki minulle.

En vieläkään voi haistaa tiettyjä tuoksua, katsoa tiettyjä kuvia tai käydä tietyissä paikoissa ilman, että muistan sen mitä tapahtui. Pelkään edelleen käyttää internetiä. (- - - )

Minä haluan, että ihmiset tietävät, mitä Róbert teki. Minä haluan, että ihmiset tietävät hänen nimensä. Minä haluan, että ihmiset näyttävät, että tämä ei ole oikein. Minua ei enää pelota!"

Stundin-lehdessä työskentelevä toimittaja Áslaug Jóhannsdóttir selaili Facebookia, kun Nína Rúnin kirjoittama statuspäivitys nousi hänen uutisvirtaansa. Áslaug otti naiseen yhteyttä ja pyysi häneltä haastattelua lehden seuraavaan numeroon.

– Meidän tarkoituksemme oli antaa ääni uhreille ja tehdä näkyväksi se, mitä seksuaalirikoksen uhriksi joutuminen tekee ihmiselle ja hänen läheisilleen, Áslaug kertoo. Hän istuu Reykjavíkin keskustassa sijaitsevan Stundinin toimituksen ahtaassa palaverihuoneessa ja kertaa viime kesän tapahtumia.

– Nína Rúnin jälkeen muitakin uhreja tuli julkisuuteen. Uusia tapauksia nousi esiin ja tein lisää haastatteluja.

Kesän aikana useat seksuaalisen ja muun väkivallan uhreiksi joutuneet islantilaisnaiset alkoivat käyttää sosiaalisessa mediassa tunnistetta #höfumhátt eli "pidetään ääntä". Heistä monet kertoivat kokemistaan rikoksista julkisesti, ensimmäistä kertaa elämässään. He antoivat haastatteluja lehdille, päivittivät aktiivisesti sosiaalisen median kanaviaan ja suostuivat vieraiksi ajankohtaisohjelmiin.

Toimittajat penkoivat läpi kaikki ne tapaukset, joissa tuomittu seksuaalirikollinen oli saanut maineensa palautettua. Tapauksia oli vuodesta 1995 tähän kesään asti kymmenen. Niistä neljässä uhrina oli ollut lapsi tai lapsia.

– Löysimme lopulta miehen nimeltä Hjalti Sigurjón Hauksson. Hän oli saanut maineen palautuksen samana päivänä kuin Robert, Áslaug kertoo.

Hjalti oli tuomittu vuonna 2004 viiden ja puolen vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen tytärpuolensa toistuvista raiskauksista. Tuomion mukaan Hjalti oli raiskannut tytärpuoltaan päivittäin 12 vuoden ajan siitä asti, kun lapsi oli 5-vuotias.

Islantilaiset olivat järkyttyneitä. Monet halusivat tietää, ketkä olivat kirjoittaneet näin hirviömäisiä rikoksia tehneille ihmisille suosittelukirjeitä.

– Uhrit kantavat mukanaan taakkaa koko elämänsä, mutta tekijöiden maine puhdistetaan. Se on väärin. Seksuaalirikoksista on vaiettu liian pitkään. Siksi tätä asiaa piti penkoa, Áslaug sanoo.

Seksuaalirikosten ympärillä on leijunut hyvin vahva vaikenemisen kulttuuri. Yhteisöissä on kyllä tiedetty, mutta niistä ei ole puhuttu.

Oikeusministeriö ei halunnut julkistaa maineen palauttamiseen liittyviä dokumentteja, koska niiden katsottiin sisältävän salassa pidettävää tietoa. Myös pääministeri Bjarni Benediktsson suhtautui maineen palautuksiin liittyviin kysymyksiin nihkeästi.

Áslaug arveli tietävänsä, miksi.

Hän oli kuullut luotettavalta lähteeltä, että yksi Hjaltin suosittelukirjeiden kirjoittaja olisi ollut pääministerin isä, Benedikt Sveinsson. Hän on yksi Islannin vaikutusvaltaisimpia ja varakkaimpia liikemiehiä.

– Emme voineet julkaista tietoa ennen kuin meillä oli asiasta ehdoton varmuus, Áslaug sanoo.

Useita viikkoja kestäneen jankkaamisen jälkeen tieto tuli lopulta julki. Kun pääministeri Bjarni Benediktsson kertoi asiasta hallituspuolueiden johtajille, Björt Framtíð eli Valoisa tulevaisuus -puolue irtisanoi hallitusyhteistyön luottamuspuutteeseen vedoten.

– En olisi kesällä uskonut, että näiden haastattelujen julkaiseminen aloittaisi tapahtumaketjun, joka lopulta kaataisi hallituksen, Áslaug sanoo.

Niinpä tänään lauantaina Islannissa järjestetään jälleen parlamenttivaalit seksuaalirikoksista nousseen kohun seurauksena. Vain runsas vuosi aikaisemmin hallitus oli kaatunut Panaman paperien kohuun.

Islannin poliisin rikostilastojen mukaan seksuaalirikokset ovat kaksinkertaistuneet viimeisen 15 vuoden aikana.

Stígamót-järjestön puhenainen Guðrún Jónsdóttir ei usko rikosten määrän nousseen. Niistä vain nykyään ilmoitetaan herkemmin poliisille.

Stígamót on järjestö, joka tarjoaa seksuaalista väkivaltaa kokeneille naisille ja miehille tukea ja juridista neuvontaa.

– Seksuaalirikosten ympärillä on leijunut hyvin vahva vaikenemisen kulttuuri. Yhteisöissä on kyllä tiedetty, mutta niistä ei ole puhuttu.

Islanti on pieni maa, jossa asiat järjestyvät hyvin pitkälle sen avulla, kuka kenenkin tuntee. Epämiellyttävät asiat on ollut tapana lakaista piiloon. Raiskauksen uhrit useimmiten vaikenevat.

Viime vuonna Stígamót auttoi noin 400 seksuaalirikosten uhriksi joutunutta. Näistä vain kymmenisen prosenttia ilmoitti rikoksesta poliisille. Monet kokevat, että oikeusjutun nostamisesta ei ole mitään hyötyä.

– Ja ikävän oikeassahan he ovat, Guðrún puuskahtaa.

Viime vuonna Stígamótin kautta poliisille ilmoitetuista tapauksista oikeus antoi tuomion vain alle kymmenessä tapauksessa. Keskiarvotuomio seksuaalirikoksista Islannissa on hieman alle kaksi vuotta vankeutta. Korkein koskaan annettu tuomio on 10 vuotta vankeutta.

– Ja sitten niistä tuomituista osa on viime vuosina voinut saada palautettua maineensa. Oikeuden toteutumista on aika mahdotonta turvata.

Yli 70 vuotta vanha laki maineen palauttamisesta on erikoinen lisä Islannin lainsäädännössä. Se on ollut peruja Tanskan vallan ajalta, eikä vastaavaa ole enää käytössä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Pedofiiliskandaalin jälkimainingeissa Islannissa kiirehditään nyt lakimuutosta: mahdollisuutta maineen palauttamiseen vakavien rikosten yhteydessä ollaan parhaillaan poistamassa lainsäädännöstä.

Guðrún kertoo kuvaavasta kolmen sisaruksen tapauksesta. Naisten miespuolinen sukulainen oli käyttänyt heitä vuosia seksuaalisesti hyväksi. Tekijä oli hyvin arvostettu ja tunnettu mies yhteisössään. Yksi sisaruksista rohkeni nostaa syytteet ja mies jopa tunnusti tekemänsä rikokset.

– Ajattelimme, että viimeinkin! Vihdoin tekijä saadaan vastuuseen teoistaan.

Mutta ei se käynyt niin helposti. Tuomioistuin määräsi miehen mielentilatutkimuksiin.

– Tuomioistuimessa oltiin sitä mieltä, että miehen rikokset olivat niin hirveitä, että niitä ei voi tunnustaa kuin täysin mieleltään sairas ihminen.

Oikeudenkäynti venyi, mutta mies lopulta sai vuosien mittaisen vankeustuomion. Tarkkaa tuomion pituutta ei tiedetä, koska uhreja halutaan suojella julkisuudelta.

Islannissa seksuaalirikoksista annetut tuomiot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tiukentuneet ja ovat samaa tasoa kuin muissa Pohjoismaissa.

Tänä vuonna seksuaalirikoksista on Islannissa puhuttu enemmän kuin koskaan aikaisemmin, kun uhrit ovat kertoneet kokemistaan vääryyksistä. Siinä rytäkässä kaatui hallituskin. Yleisö asettui uhrien puolelle: uhreja ei syyllistetty edes nimimerkkien takaa keskustelupalstoilla.

Ehkäpä tilanne on siis nyt viimein muuttumassa?

– En tiedä, häviääkö vaikenemisen ilmapiiri kokonaan. En ikävä kyllä ole kovin positiivinen sen suhteen. Töitä sen eteen pitää kuitenkin tehdä jatkossakin, sanoo Guðrún ja katsoo työhuoneensa ikkunasta ulos merelle.

Sille samalle, josta Birnan ruumis kymmenen kuukautta sitten löytyi.

Maisema on kaunis. Reykjavíkin nimikkovuorelle Esjalle on satanut ensilumi. Se kimmeltelee auringossa kuin tähtipöly. Islanti on edelleen upeiden maisemien saari ja maailman mittakaavassa turvallinen maa.

Birnan murhan ja pedofiiliskandaalien myötä yksi asia kuitenkin muuttui: uhrit alkoivat puhua ja paha tuotiin pimeästä päivänvaloon.

Satu Rämö on vapaa toimittaja Reykjavíkissa.

Lue lisää:

Skandaalit varjostavat Islannin parlamenttivaaleja – Vasemmisto-vihreät pyrkivät hallitusvaltaan

Islantiin uudet vaalit pedofiiliskandaalin myötä – "Konservatiivihallitukset räjähtävät kuin kiinanpommit"

Islanti uhkaa upota turisteihin – Kaksion vuokra Reykjavíkissa ampaisi yli 2 000 euroon

Jalkojenhoitaja Tiina Lahtinen konttaa porilaisen päiväkodin eteisessä. Lapset tekevät lähtöä ulos ja ammattilainen saa hyvän tilaisuuden tarkistaa monellako on jaloissaan liian pienet kengät. Pistokokeen ensimmäiset talvisaappaat menevät kivutta pieneen jalkaan, mutta tilaa paksummalle sukalle ei löydy. Kenkä on liian nafti.

Lahtinen asettelee pienen jalan ja 25 numeron talvisaappaan vierekkäin. Jalka on yhtä pitkä kuin kenkäkin.

– Nämäkin ovat liian pienet, jalkojenhoitaja huokaa.

Lapsi toisensa jälkeen saa kengät jalkaan. Liian pienten kenkien määrä vain lisääntyy. Jokainen lapsi vakuuttelee, että kengät ovat juuri sopivat. Vain yksi poika kuvailee kenkiään hankaliksi. Pian selviää, että talvikengät ovat isoltaveljeltä perityt ja aivan liian pienet.

– Jos lapsi ärtyy kenkiä pukiessa, eikä halua kenkiä jalkaan, kannattaa tarkistaa, ovatko kengät jääneet pieniksi.

Älä luota kokomerkintöihin!

Jopa 70 prosenttia lapsista kulkee liian pienissä kengissä. Pysäyttävä tulos on saatu vuonna 2011 tehdystä kansainvälisestä kenkätutkimuksesta, johon osallistui myös 400 suomalaislasta. Lasten jalkoja oli mittaamassa jalkaterapeutti Timo Takkinen, joka häkeltyi tuloksista.

– Osalla lapsista jalkaterän mitta oli puolitoista senttimetriä pidempi kuin kengän sisämitta. Lasten itsensä mielestä kengät olivat ihan sopivia.

Lapsen kengissä käynti- ja kasvuvaraa tulisi olla 12–17 millimetriä. Talvikengässä vieläkin enemmän, mieluusti kaksi senttimetriä.

Itsekin kahden pienen lapsen isänä jalkaterapeutti Takkinen ymmärtää, etteivät vanhemmat usein huomaa riittävän ajoissa kenkien jääneen pieniksi. Lapsen jalka voi kasvaa useilla numeroilla vuodessa. Jalkineiden sopivuus tulisikin tarkistaa kerran kuukaudessa.

Lisäksi kenkien kokomerkinnät ovat usein hämääviä.

– Kokomerkintöihin ei voi luottaa. Kaikki valmistajat eivät noudata standardeja. Tutkimuksissa olemme tarkistaneet kenkiä, joiden sisämitta on ollut kahtakin numeroa pienempi kuin mitä kenkään on merkitty.

Lapsi ei itse tunnista pientä kenkää

Vanha kikka, jossa sormella painelemalla tunnustellaan, mihin kohtaa kengänkärkeä lapsen varpaat ulottuvat, on turha. Jalkojenhoitaja Tiina Lahtinen selittää, että kenkä voi tuntua väljältä, koska lapsi pitää varpaita kengän sisällä kippurassa.

Lahtinen pyytää lapsia sen sijaan riisumaan kengät jaloistaan. Hän suosittelee ostamaan lapselle kengät, joista saa pohjalliset irti. Niiden avulla näkee kaikista helpoimmin onko kenkä lapsen jalalle sopiva.

Tiina Lahtinen pyytää uudennäköiset talvikengät riisunutta tyttöä seisomaan pohjallisen päällä. Kantapää kohdalleen ja mittaus käyntiin. Pohjallinen häviää pienen jalan alle ja ukkovarvas menee reunan yli.

– Hänellä on jalassaan kolme numeroa liian pienet kengät. Ja itse hän kuvaili kenkiä sopivan kokoisiksi.

Nyrkkisääntönä voikin pitää, ettei päiväkoti-ikäisen lapsen tuntemuksiin kengän sopivuudesta kannata luottaa. Lapsen jalkaterä ja sen hermosto on vasta kehittymässä, joten lapsi ei tunnista välttämättä onko kenkä hänelle pieni vai ei.

Kengän sisätila kertoo paljon käytössä olevan kengän sopivuudesta. Tiina Lahtinen työntää sormet pinkkeihin talvikenkiin ja veikkaa jalkineiden olevan ainakin pari numeroa liian pienet.

– Varpaat ovat kaivaneet kengän sisälle omat kolonsa.

Pääseekö lapsi kengät jalassa varpailleen?

Useammatkin kengät päiväkodin eteisessä ovat jalkojenhoitaja Tiina Lahtisen makuun aivan liian kankeat. Ennen vanhaan uskottiin lasten jalkojen tarvitsevan runsaasti tukea, mutta nykyisin suositellaan mahdollisimman joustavia kenkiä.

Jalan pitää antaa tehdä töitä kävellessä. Kengät ovat liian jäykät, jos niiden kanssa ei pysty nousemaan varpailleen.

– Kantapään kohdalta kenkä saa olla jäykkä, mutta ei päkiästä.

Tiina harmittelee pienen kävelemään opettelevan pojan kumisia saappaita. Kivikovat kengät eivät jousta mihinkään suuntaan.

– Näillä meno on kuin keinulaudan päällä kävelisi. Vaikka hän on pieni, eikä meno ole vielä vauhdikasta, tulee kenkien kuitenkin olla kunnolliset.

Pienilläkin jo vaivasenluita

Pistokoe on ohi. Lapset lähtevät leikkeihinsä. Jalkojenhoitaja Tiina Lahtinen ei voi olla tyytyväinen. Moni lapsi kulkee liian pienissä kengissä ja se on huolestuttavaa.

– Osa näistä kengistä oli uusia, joten ne on ostettu jo valmiiksi pienenä. Jos ostetaan, niin ostettaisiin kunnolliset. Laadukkaat kengät eivät aina ole ne kalleimmat, Tiina Lahtinen toteaa.

Myös jalkaterapeutti Timo Takkinen haluaa herätellä vanhempia. Liian pienissä kengissä kulkemisella voi olla vakavia seuraamuksia. Kun jalka tottuu pieneen jalkineeseen, jalan luusto ja lihaksisto eivät pääse kehittymään normaalisti.

– Kannattaa miettiä onko järkeä pilata ne jalat jo lapsuudessa. Vaikutukset voivat näkyä koko loppuelämän ajan.

Lapsen jalka on pehmeä ja sopeutuva, joten merkkejä liian pienistä kengistä voi olla vaikea löytää. Punaiset jäljet varpaiden päissä ja ylöspäin taipuneet tai kuluneet kynnet kielivät liian lyhyistä jalkineista. Jäljet varpaiden nivelten päällä kertovat liian matalista kengistä. Kapeat kengät hiertävät jalkaa sen sisä- ja ulkoreunasta.

– Ihan pieniltäkin lapsilta on löydetty vaivasenluita, jotka ovat aiheutuneet liian pienistä kengistä. Ihan ensimmäisiä hälytysmerkkejä ovat kovettumat ja hankaumat, Takkinen muistuttaa.

Kenkiä ei voi ostaa mittaamatta

Lapsille ei kannata ostaa koskaan kenkiä ilman sovittamista. Jalkojenhoitaja Tiina Lahtinen ei koskaan tilaisi kenkiä netistä, sillä uusissakin kengissä voi olla vuoret rutussa tai muoto täysin sopimaton lapsen jalkaan.

Jalkaterapeutti Timo Takkinen veikkaa lasten kulkevan liian pienissä kengissä, koska kenkiä ostetaan mittaamatta. Suuri osa kengistä hankitaan marketeista ja siellä on harvoin tarjolla mittavälineistöä, saati apua jalan mittaamiseen. Tästä pitäisi Takkisen mukaan ottaa kenkien myyjienkin enemmän vastuuta itselleen.

– Toki ensijaisesti vastuu on vanhemmilla. Kenkien valinta on kuitenkin aika simppeliä hommaa loppujen lopuksi.

Sinun tietosi eivät ole sinun – Näin mainostajat keräävät ja hyödyntävät dataasi, kun muutat, ostat kilon pekonia tai haaveilet lomareissusta**

Tiesitkö että kännykkäsi sijaintitietoa myydään? Tai että katsoessasi Vain elämää näet netissä eri mainoskatkon kuin naapurisi? Tämän jutun luettuasi tiedät myös, miten hyödyt ostostesi tarkkailusta esimerkiksi kaupan kassalla.

Pelkkä pussilakana voi johtaa tappouhkauksiin – Finlaysonin johtaja koettelee suomalaisten suvaitsevaisuutta

Finlaysonin toimitusjohtaja Jukka Kurttila on saanut useita tappouhkauksia epäsovinnaisilla avauksillaan. Nykymuotoilijoita hän kutsuu pullamössöksi.

Vaivaako syysväsymys? Näillä vinkeillä selviät pimeydestä

Moni suomalainen kärsii syksyllä ja talvella kaamosväsymyksestä. Kysyimme asiantuntijalta, miten kaamosoireet saa kuriin.

Äidinkielen opettaja sai tarpeekseen "kyökkisuomesta" – ryhtyy nyt pelastamaan suomalaisten lukutaitoa yhdessä tuhansien kollegoidensa kanssa

Kokeneen äidinkielen opettajan Sari Hyytiäisen mukaan joillekin nuorille pitää lukea jopa tehtävänantoja ääneen, koska he eivät ymmärrä kirjoitettua tekstiä.

"Auta armias, ei näin!" Miten Martti Luther näkisi nykymenon, kun uskonpuhdistus täyttää 500 vuotta?

Ylen Eurooppa-kirjeenvaihtaja Sampo Vaarakallio lähti luterilaisuuden synnyinseuduille Wittenbergiin ja pohtii, mitä uskonpuhdistuksen isä miettisi.

Palvelutalon cowboyt ja parkettien partaveitset – ikä ei ole syy luopua persoonallisuudesta

Ihmisen minuus ei häviä, vaikka hän muuttaa omasta kodistaan palvelutaloon. Tapasimme neljä suurta persoonaa Helsingin Vuosaaressa sijaitsevassa palvelutalo Ceciliassa.

WITTENBERG Siisteillä kaduilla käyskentelevät turistit ihastelevat talojen hillityn tyylikkäitä julkisivuja. Pieni Wittenbergin kaupunki Saksan itäosassa valmistautuu suureen juhlaan, uskonpuhdistuksen 500-vuotiskarkeloihin.

Puoli vuosituhatta sitten samoilla kaduilla liikkui tyytymättömämpi kulkija.

Munkki Martti Luther ei ihastellut näkemäänsä. Erityisen turhautunut hän oli katolisen kirkon anekauppaan ja uskon velttouteen.

Suivaantunut Luther tehtaili 95 teesiä, eikä kristinusko ollut Euroopassa enää entisensä. Alkoi katolista kirkkoa ravistellut uskonpuhdistus, joka synnytti protestanttisen kirkon ja luterilaisuuden.

Millä mielin Martti Luther tallustelisi nyt Wittenbergissä, tasan 500 vuotta teesiensä julkistamisen jälkeen? Yllättyisikö hän ja kenties pitäisi näkemästään? Vai kenties kauhistelisi luterilaisessa maailman nykymenoa?

Pohdinta on hyvä aloittaa ilmeisimmästä. Luterilaisuuteen ja protestanttiseen kilvoitteluun liitetään usein tapa tehdä uutterasti työtä.

Täytyy ottaa nurkumatta vastaan työkuorma, joka ylhäältä annetaan. Valittaa ei saa. Levätään sitten eläkkeellä.

On todennäköistä, että Luther kiinnittäisi huomiota nykyiseen työelämään: Työt kulkeutuvat usein toimistolta kotiin asti. Tavoitettavissa on oltava joka hetki, ellei sitten paljon puhuttu loppuun palaminen uhkaa.

Hän ei ehkä ihan noin halunnut asiaa käsitettävän.

Martti Lutherille työ oli tärkeää, mutta sitä ei hänen mielestään tarvinnut suorittaa otsa hiessä. Olennaisempaa oli se, että työtä tehdään yhteiseksi hyväksi.

Lutherin ajattelussa laatu korvasi siis määrän.

Martti Luther (1483–1546) oli augustinolaismunkki, joka opiskeli teologiaa ja joka toimi pappina ja myöhemmin Wittenbergin yliopistossa professorina.

Työura katolisen kirkon sisällä eteni, mutta suhde uskoon oli miehelle yhtä työtä ja tuskaa.

Synnintunto painoi. Jumala ei jättänyt rauhaan – eikä Luther jättänyt Jumalaansa rauhaan.

Kirkkonsa kanssa hän joutui avoimeen sotaan. Tarkka päivämäärä sodan alulle oli 31. lokakuuta vuonna 1517, jolloin hänen kuuluisat 95 teesiään tulivat julki.

Niistä yksi kuului näin:

Se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen.

Luther näki kurjuutta ja hätää aikanaan, eikä hän kääntänyt sille selkäänsä. Lähimmäisenrakkaus ja myötätunto olivat Lutherin mukaan kristityn velvollisuuksia.

Entä miten hän suhtautuisi nykyajan köyhiin, esimerkiksi kaduilla eläviin ihmisiin?

Todennäköisesti Luther ei kääntäisi selkäänsä nytkään, vaan pysähtyisi auttamaan, oli sitten kyseessä romanikerjäläinen tai koditon kantasaksalainen. Kerjäläinen ansaitsisi tulla kohdatuksi yksilönä, yhtenä meistä.

Sen sijaan Luther todennäköisesti polttaisi kiivaudessaan kaapunsa hihat, jos kerjäämisen taustalta paljastuisi järjestäytynyttä liiketoimintaa.

Eivätkä teot jäisi ilmeisesti tähän.

Aikamme keskustelua seuratessaan Martti Luther ottaisi kantaa hyväntekeväisyyteen, maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen. Luther käyttäisi palopuheissaan kenties sanoja "taakanjako" ja "solidaarisuus".

Hän vaati jo omana aikanaan, että rahakirstujen olisi avauduttava hädässä olevien lähimmäisten auttamiseksi, ja näin olisi varmasti nytkin.

Maahanmuutto saa aivan uuden ulottuvuuden, kun tulijat ovat muslimeja. Asia ei olisi aivan yksinkertainen Martti Lutherillekaan.

Lutherin kapinointi katolista kirkkoa vastaan oli ennen näkemätöntä. Katolisen kirkon asema ihmisen mielen hallitsijana oli kiistaton.

Samalla tavalla kuin Martti Luther nousi paavia vastaan 500 vuotta sitten, hän olisi epäilemättä kansalaistottelematon myös tänään.

Mutta millä tavalla hän uhmaisi ylintä valtaa?

Ehkä Luther piilottelisi paperittomia turvapaikanhakijoita. Häntä ajaisi usko ja vakaumus silloin, kun lähimmäistä ajaa kodistaan nälkä, sota, hätä ja kuolema.

Suhde maahanmuuttoon näyttääkin olevan tässä ajassa ehkä kaikkein voimakkaimmin ihmisiä poliittisesti jakava kysymys. Lutherille asia ei ole varsinaisesti poliittinen, vaan se on uskonnollinen: on kristityn vastuu auttaa.

Kuten viime vuosina on nähty, saa maahanmuutto aivan uuden ulottuvuuden, kun tulijat ovat muslimeja. Asia ei olisi aivan yksinkertainen Martti Lutherillekaan.

500 vuotta sitten turkkilaiset laajensivat ottomaanien valtakuntaa ja olivat Euroopassa voimissaan. Lutherille ottomaanien levittämä islam oli uskontona vaara. Taustalla oli jatkuva sodan pelko.

Luther tuskin katsoisi tänään islamia sen nimissä tehtävien väkivallantekojen kautta. Vallankaan yksittäistä hädässä pakenevaa muslimia hän ei panisi tilille joidenkin äärisuuntausten vuoksi.

Suhde islamiin olisi kenties sovitteleva. Luther ehkä hakisi yhteistyötä islamin maltillisen tulkinnan piiristä.

Luther tajusi painetun ja levitettävän sanan mahdin, ja olikin mestari käyttämään hyväksi tuohon aikaan vielä varsin tuoretta kirjapainotaitoa.

Martti Lutherin kirjallinen tuotanto oli huomattava. Keskeistä siinä oli Raamatun kääntäminen saksaksi ja siten jumalan sanan ulottaminen kansan keskuuteen. Lutherin kynästä sinkosivat myös Raamatun tiivistelmiksi tarkoitetut käsikirjat eli katekismukset ja aimo määrä virsiä.

Perin oletettavaa on, että Luther katsoisi tämän päivän internetiä ja sosiaalista mediaa propagandistin silmin. Ehkäpä jopa Donald Trumpin tviittien määrä ja vallankin laatu kalpenisi nyky-Lutherin naputellessa teesejään tviittivirtaan.

Entä mitä mieltä luterilaisuuden oppi-isä saattaisi olla nykyisestä somevihasta?

Luther varmaan pystyisi itse kielellisesti kiivaaseenkin ilmaisumuotoon, mutta verkon vihan edessä hän lähinnä häpeäisi kanssaihmisten puolesta. Vihapuheessa kukkiva rasismi, ihmisvihamielisyys ja homofobia lisäisivät Lutherin tuskaa.

Lutherin voisi helposti kuvitella katsovan tämän päivän keskustelua uusin tiedoin, minkä takia hän voisi hyvinkin pitää homojen ja lesbojen avioliitto-oikeutta yhtenä ihmisoikeutena.    

Henkilökohtaisessa elämässään hän itse teki ajalleen varsin radikaaleja valintoja.

Munkkina elänyt Luther kypsyi jättämään selibaatin. Hänen mukaansa myös hengenmiehen oli soveliasta ottaa itselleen kumppani.

Luther avioitui vuonna 1525 luostarista karanneen nunnan Katharina von Boran kanssa. Pari sai liudan lapsia. Olennaisinta oli kuitenkin Lutherin teon radikaalisuus. Hän ohjasi luterilaisen kirkon lopettamaan vaatimuksen pappien naimattomuudesta.

Voisiko tuon päätöksen suhteuttaa tähän päivään? Mikä olisi kirkolta nyt yhtä radikaalia?

Arvatenkin tulee mieleen homo- ja lesboliittojen hyväksyminen ja kirkollinen siunaaminen. Luther ei aikanaan homoutta hyväksynyt, mutta kuva homoudesta luonnottomuutena ja syntinä on vuosisatojen kuluessa muuttunut.

Tuli valistuksen aika ja maailma ympärillä muuttui.

Luther tahtoi järkeen pohjaavan tieteen elää omaa elämäänsä. Epäilemättä hän luottaisi nyt järjen todistusvoimaan esimerkiksi suhtautumisessa homouteen.

Lutherin voisi helposti kuvitella katsovan tämän päivän keskustelua uusin tiedoin, minkä takia hän voisi hyvinkin pitää homojen ja lesbojen avioliitto-oikeutta yhtenä ihmisoikeutena.

Matkamuistomyymälät myyvät Luther-kumiankkoja, Luther-olutta ja Luther-kahvia.

500 vuotta sitten anekauppa näivetti ja korruptoi katolista kirkkoa. Syntejä sai anteeksi, kun jaksoi maksaa papeille. Kun anteeksiannosta tuli liiketoimintaa, kirkon perustehtävä hämärtyi.

Martti Lutherin 95 teesiä oli suunnattu erityisesti anekauppaa vastaan. Paavi hurjistui ja ojensi Lutheria bullalla, katolisen kirkon uhkauskirjeellä. Kapinallinen Luther poltti bullan ja taistelu kirkon sisällä sai uusia kierroksia.

Martti Lutherin kotikaupunki Wittenberg juhlii uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlia täysin siemauksin.

Wittenbergin Linnankirkon pronssiovessa ovat Lutherin teesit painettuna – eräänlaisena sananvapauden muistomerkkinä. Myöhemmin on väitetty, että Luther olisi naulannut teesit oveen. Ei naulannut.

Tänään Linnankirkon hallinto myy median edustajille 70 eurolla kuvauslupia kirkon sisälle.

Matkamuistomyymälät myyvät puolestaan Luther-kumiankkoja, Luther-olutta ja Luther-kahvia. Paikallinen pikaruokayrittäjä myy Luther-burgeria ja ravintolan annoksessa on Luther-tomaatteja.

Jos Luther vierailisi tässä ajassa, hän varmaan polttaisi tulistuneena bullan sijasta kumiankan ja yhden kuvauslupaan käärityn burgerin.

Juttua varten on haastateltu Marianne Schröteria sekä Ernst-Joachim Waschkea. He toimivat teologian tohtoreina Halle-Wittenbergin Martti Luther yliopistossa.

Kuvat muovijätteisiin kuolevista eläimistä ovat niin järkyttäviä, että ne ovat herättäneet Euroopan unioninkin – kansalaisista puhumattakaan.

Taistelu muovijätettä vastaan on päätetty voittaa. Kun Suomessa viime vuonna kotitalousmuovia kerättiin talteen puoli kiloa asukasta kohti, tänä vuonna päästään jo lähelle puoltatoista kiloa.

Ensi vuonna keräysmäärät kasvavat entisestään, sillä uusien Rinki-keräyspisteiden lisäksi myös taloyhtiöihin tulee omia muovinkeräyspisteitä.

Kotitalousmuovin pitkä tie arvotavaraksi

Jos pantillisia pakkauksia ei lasketa mukaan, muovijätettä kertyy Suomessa yli satatuhatta tonnia vuodessa. Siitä vasta 16–17 prosenttia saadaan kierrätykseen. Suomen kansallisen pakkausasetuksen tavoite on, että kolmen vuoden päästä kierrätykseen saadaan jo runsas viidennes.

Keräyskontteihin tuotu kotitalouksien muovijäte viedään käsiteltäväksi Ekokemin kierrätyslaitokselle Riihimäelle. Fortumin omistama laitos aloitti toimintansa hieman yli vuosi sitten. Laitoksessa muovilaadut lajitellaan koneellisesti.

Ongelma on, että lajittelu maksaa, eikä vielä tuota rahaa. Fortumilla on edessään pitkä tie ennen kuin uusiomuovin valmistaminen on kannattavaa.

Ratkaistavana on ainakin kolme haastetta. Ensinnäkin uusille, kierrätysmuovista tehdyille tuotteille tarvittaisiin lisää kysyntää. Toiseksi laatua pitäisi parantaa. Kolmanneksi muovia ei ole riittävästi. Tarvittaisiin tehokkaampi keräysjärjestelmä, joka toisi entistä enemmän muovia laitokselle.

EU ja Suomenkin viranomaiset ovat viime vuosina ajaneet muovin keräämistä kovalla voimalla mutta samalla on jätetty miettimättä, mihin uusiomuovituotteita saa ja pitäisi käyttää.

– Valtiovalta on hirveästi puhunut keräilyn lisäämisestä mutta ei siitä, mihin tätä uusiomuovia saa käyttää. Siitä ei ole ensimmäistäkään aloitetta, päinvastoin, sanoo Ekokemin tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi.

Koivuniemi mainitsee esimerkkinä muovikassit, jotka tehdään pääosin uusiomuovista. Niiden käyttöä pyritään kuitenkin kaikin keinoin rajoittamaan. Koivuniemen mukaan myös julkisissa hankinnoissa, esimerkiksi meluvalleissa, tulisi käyttää uusiomateriaalia.

Haasteena on myös se, että uusiomuovien hinnat ovat laskeneet jyrkästi kaikkialla Euroopassa. Suurimpana syynä tähän on se, että Kiina on asettanut tuontirajoituksia jäteperäisille materiaaleille, mikä on painanut uusiomuovin hintaa rajusti alaspäin.

Euroopassa uusiomuovivarastot ovat täynnä. Kannattavuutta yritetään nyt parantaa rakentamalla yhä isompia käsittelylaitoksia. Tähän uskotaan myös Fortumilla, joka pyrkii vähintään kaksinkertaistamaan muovin käsittelymääränsä.

– Uskoisin että kahdessa vuodessa ollaan isommissa keräysmäärissä, Koivuniemi arvioi.

Vastuu tuottajilla

Kuluttajamuovien kierrätystä vauhditetaan niin sanotulla tuottajavastuulla. Toisin sanoen pakkauksen tuottaja maksaa jätemaksua, jolla rahoitetaan osin muovijätteen käsittelyä.

Tuottajia edustaa Suomen Uusiomuovi Oy. Toimitusjohtaja Vesa Soini arvelee, että kotitalousmuovien kierrätystä ei saada kannattavaksi ainakaan kymmeneen vuoteen, jos kustannuksiin lasketaan mukaan jätteiden keräilykustannukset. Soini pitää kuitenkin mahdollisena, että jonakin päivänä Fortumin ei tarvitse periä maksua vastaanottamastaan kuluttajamuovista.

Teollisuuden ja kaupan muovijätteet on paljon helpompi kierrättää kuin kotitalouksien muovit, jotka ovat pääosin elintarvikepakkauksia. Jätteiden lajittelu kehittyy koko ajan mutta tällä hetkellä Ekokemin laitoksella pystytään hyödyntämään muovinkeräyspisteisiin tulevasta jätteestä vain noin puolet.

– Parikymmentä prosenttia keräysjätteestä on esimerkiksi pahvia, joka menee suoraan polttoon. Jäljelle jäävästä voidaan hyödyntää uusiomateriaalina noin 70 prosenttia, sanoo Ekokemin tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi.

Pantilliset pakkaukset, kuten pullot, kiertävät Suomessa erinomaisesti.

”Muovi on vain lainassa kuluttajalla”

Muovijätteestä suunnilleen kaksi kolmasosaa on kotitalousmuoveja, joiden uusiokäytön ongelmiin etsitään kiivaasti ratkaisua.

Muovilaatuja on paljon ja usein samassakin pakkauksessa on eri muovilaatuja kerroksittain. Elintarvikepakkauksissa, taloustavaroissa ja vaatteissa käytetään ainakin kuutta erilaista muovilaatua. Eri laaduilla on omat alalajinsa ja eri valmistajilla vielä omia muovilaatuja. Tämä tekee uusiokäytöstä vaikeaa.

Teknologian tutkimuskeskus VTT:n tutkija Satu Pasanen pitää juuri kuluttajamuovien yksinkertaistamista yhtenä merkittävänä keinona kierrätyksen tehostamiseksi.

– Siitä olisi hyötyä juuri siellä loppupäässä.

Monomateriaalit eli muovilaatujen yksinkertaistaminen on niin iso haaste, että siihen pääsemiseksi tarvitaan maailmanlaajuista yhteistyötä. Muun muassa kierrätyksen tutkimusta rahoittava Ellen McArthur -säätiö tukee alan tutkimusta.

Suomen Uusiomuovi Oy:n toimitusjohtaja Vesa Soini näkee suuria mahdollisuuksia siinä, että muun muassa suuret huonekalujätit ja elintarviketuottajat tekevät yhteistyötä Ellen McArthur -säätiön kanssa.

– Suuret pakkaajat ovat ilmaisseet halunsa siirtyä uusio- tai biopohjaiseen materiaaliin jollakin aikavälillä, Soini sanoo.

Myös Suomen Uusiomuovissa uskotaan siihen, että pakkausten suunnittelussa otetaan tulevaisuudessa huomioon niiden kierrätettävyys. Monissa Euroopan maissa on tehty pakkaussuunnittelijoille oppaita siitä, mitä eri vaihtoehdot kierrätettävyyteen vaikuttaa. Myös Suomessa valmistellaan samanlaista opasta.

VTT:n tutkijan Satu Pasasen mielestä kierrätyksen mielekkyys valkenee useimmille vasta sitten, kun sivuvirroista saadaan rahallista hyötyä uusioraaka-aineena.

– Pitäisi siis ajatella, että muovi on vain lainassa kuluttajalla.

"Ei itsenäisyydelle! Katalonia on Espanjaa!"

Espanjan liput ja Katalonian itsenäisyyttä vastustavat kyltit ovat täyttäneet tänään Barcelonan kadut, kun sadattuhannet mielenosoittajat ovat kokoontuneet tänään osoittamaan mieltään yhtenäisen Espanjan puolesta.

Ylen toimittaja Ismo Nykänen seuraa tapahtumia mielenosoituksen keskeltä. Nykäsen mukaan mielenosoitus alkoi rauhallisesti, mutta tunnelma on kiristynyt nopeasti.

– Hallintorakennuksia valvova Katalonian poliisi haki juuri lisää mellakkavarusteita. Hetki sitten ääriespanjanmieliset solvasivat poliisia voimakkaasti, Nykänen kertoo.

Toistaiseksi yhteenotoilta on kuitenkin vältytty. Nykäsen mukaan tunnelma mielenosoituksessa on pääosin aurinkoinen, mutta iskulauseet ovat jyrkentyneet huomattavasti verrattuna aiempiin mielenosoituksiin.

– Joukossa on ärhäkkääkin porukkaa. Täällä näkee kylttejä joissa lukee "Petturit vankilaan", ja mielenosoittajat laulavat "Puigdemont vankilaan", Nykänen kertoo.

Ihmisillä huoli omasta tulevaisuudestaan

Valtaosa mielenosoittajista on tavallisia kansalaisia. He eivät välttämättä kuulu esimerkiksi keskustaoikeistolaiseen Ciudadanos-puolueeseen, jonka kannattajat tunnistaa mielenosoittajien joukosta oransseista paidoistaan.

Nykäsen mukaan näiden yhtenäisyyttä kannattavaa väestöä painaa huoli huomisesta.

– Tavallisten marssijoiden huoli on tietenkin epävarmuus siitä että heidän arkensa muuttuisi jollakin tavalla, jos Katalonian tasavalta syntyisi Espanjan monarkian tilalle. Se perustuu siihen luuloon ja arjen pelkoon että heidän asemansa heikkenisi, Ismo Nykänen kertoo.

Kriittinen hetki huomenna

Monet katalonialaiset jännittävät nyt huomista päivää. Vaikka sunnuntain mielenosoitus päättyisi ilman ongelmia, todellinen testi on luvassa huomenna, kun Madridin asettamien virkamiesten on määrä ottaa Katalonian paikallishallinto haltuun.

– Miten se todella tapahtuu, sitä ei ole kukaan vielä kertonut – uskaltavatko he todella kävellä sisään noihin hallintorakennuksiin? Itsenäisyysmieliset saattavat myös yrittää estää sisäänpääsyn, Nykänen arvioi.

Katalonian hallinnon erotettu johtaja Carles Puigdemont ei aio luopua asemastaan. Puigdemontin mahdollinen pidätys ja syytteeseen asettaminen saattavat niin ikään kiristää tilannetta alkavalla viikolla.

Lue lisää aiheesta:

Espanjalla ja Katalonialla yhä vähemmän vaihtoehtoja – Puigdemont kehottaa "rauhanomaiseen vastarintaan"

Analyysi: Yksi julistus ei vielä tee Kataloniasta itsenäistä valtiota

Humanitaarinen kriisi pahenee Kongossa. YK:n elintarvikeviraston päällikkö David Beasley on vedonnut kansainväliseen tuen saamiseksi ja humanitaarisen kriisin estämiseksi konflikteista kärsivässä Kongon Kasai-maakunnassa.

Beasley kertoi Britannian yleisradioyhtiö BBC:lle, että yli kolme miljoonaa ihmistä on nyt vaarassa menehtyä nälkään. Hän varoitti, että satoja tuhansia lapsia kuolee tulevina kuukausina, jos apua ei saada toimitettua perille.

– Tiimimme ovat olleet kenttätyössä, näimme poltettuja koteja ja vakavasti aliravittuja lapsia. Monet lapset ovat jo kuolleet, raportoi Maailman elintarvikeohjelma (WFP).

Basleyn mukaan tilanne on hälyttävä, nyt ei ole aikaa odottaa.

– Jos odotamme vielä muutamia viikkoja ennen kuin saamme varoja ja elintarvikkeita, en voi edes kuvitella, kuinka kamala tilanne on. Tarvitsemme apua ja tarvitsemme sitä juuri nyt, hän sanoi.

Elokuussa alkaneet väkivaltaisuudet ovat pakottaneet 1,5 miljoonaa ihmistä lähtemään kodeistaan. Heistä suurin osa on lapsia.

Yli 3 000 ihmistä on kuollut. YK on löytänyt kymmeniä suuria hautoja alueella.

Saksan pääkaupungista Berliinistä on tullut suomalaisten suosittu kaupunkilomakohde. Se ei oikeastaan ole mikään ihme. Berliiniin on alle kahden tunnin lentomatka, majoittuminen varsin edullista ja sen lähimenneisyys muurilla jaettuna kaupunkina on poikkeuksellisen mielenkiintoinen.

Berliini on myös yli kahden tuhannen suomalaisen kotikaupunki. Lisäksi 3,5 miljoonan asukkaan Berliini on kotikaupunki lukemattomille eri kansallisuuksille. Kaduilla kuulee kymmeniä eri kieliä ja näkee tavattoman monista eri kulttuureista tulleita ihmisiä.

Yksi heistä on Lappeenrannan Joutsenosta kotoisin oleva Nea Auhtola. Hän tuli Berliiniin ensimmäisen kerran kahdeksan vuotta sitten.

Jäin Berliiniin

Nea Auhtola kävelee vastaan Berliinin yliopistosairaala Virchowin edustalla. Virchow on yksi berliiniläisen Charité-yliopiston neljästä kampuksesta. Se sijaitsee Weddingin kaupunginosassa Berliinin keskustan luoteispuolella.

– Vuodesta 2014 lähtien olen opiskellut Berliinissä lääketiedettä. Opinnot ovat nyt siinä vaiheessa, että olen pääasiassa tällä sairaalakampuksella, kertoo Auhtola.

Vaikka Nea oli nuorena kiinnostunut pyrkimään lääketieteelliseen, niin ylioppilaskirjoituksista saatu saksan kielen laudatur ja lukioaikana tehty kielikurssimatka Saksaan innostivat aloittamaan saksan kielen opinnot Helsingin yliopistossa. Vuonna 2009 hän pääsi opiskelijavaihtoon Berliinin Humboldt-yliopistoon opiskelemaan saksalaista kielitiedettä. Ensin Berliinissä meni vuosi. Sen jälkeen Nea vieraili Berliinissä yhä useammin ja useammin, kunnes lopulta huomasi asuvansa Berliinissä.

– Halusin saada saksan kielen väitöskirjani päätökseen täällä Saksassa, ja siinä samalla kypsyi ajatus, että eikös sinne lääketieteelliseenkin ollut joskus tarkoitus lähteä opiskelemaan.

Nea Auhtola osallistui Berliinissä lääketieteellisen pääsykokeisiin ja pääsi sisään. Opintojen ohessa valmistui kielitieteen väitöskirja, jonka väitöstilaisuus oli hiljattain Helsingissä. Väitöskirjassaan Auhtola tutki saksalaisissa hätäkeskuksissa nauhoitettujen hätäpuheluiden keskustelua.

Kaupunki vihreyden keskellä

Berliinin karttaa katsoessa ei voi olla huomaamatta keskellä karttaa olevaa suurta puistoa, Tiergartenia. Noin kolme kilometriä leveän puiston halki kulkee lukemattomia polkuja ja kävelyteitä, joilla aikaansa viettävät monenlaiset berliiniläiset reippaista lenkkeilijöistä aina alamaailmaan kulkijoihin saakka.

– Tämä on kaupunki vihreyden keskellä. Berliiniin lentäessä huomaa, että ympäristön seudut ovat kokonaan vihreää ja siellä näkyy myös välillä järviä. Siinä mielessä tämä muistuttaa suomalaisestakin tunnelmasta, kertoo Nea Auhtola.

Berliinin läpi kulkee suurimpana Spree-joki, mutta sen lisäksi kaupungissa on pieniä lampia ja jokia siellä täällä. Pienten jokiuomien yllä kulkee upeita siltoja. Jokien reunukset ovat usein kauniin puistomaisia. Kesällä puistojen puut ja pensaat raikuvat mitä erilaisimpien lintujen konserteista.

– Joskus olen kuullut, että Berliinissä olisi enemmän puita kuin missään muussa Euroopan pääkaupungissa. En tiedä, onko siinä perää, mutta sen voin vahvistaa, että täällä on vihreää. Se antaa tietysti myös paljon harrastus- ja rentoutumismahdollisuuksia ihmisille.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Nea Auhtola vietti Lappeenrannan Joutsenossa. Vaikka Berliinissä on miljoonia asukkaita, paljon liikennettä ja monenlaisia ihmisiä, ei Nean ole koskaan tarvinnut pelätä.

– Keskellä kaupunkia eri kaupunginosissa voi olla hyvin kylämäinen tunnelma. Toisaalta jokaiseen vuorokaudenaikaan on aina muita ihmisiä liikkeellä ja aina löytää junassakin sellaisen kohdan, jossa tuntee olonsa turvalliseksi.

Nea Auhtola välittää Berliiniin saapuvia turisteille myös viestin, että kaupungissa pärjää kunhan vain pitää maltin matkassa mukana. Maalaisjärjellä selviää oikein hyvin.

Kaupungilla kävellessään kannattaa kuitenkin keskittyä myös muuhun liikenteeseen ja muistaa, että kävelykadulla on oma merkitty osuus polkupyöräilijöille.

– Polkupyöräilijät saattavat joskus olla tosi vaarallisia, kun he ajavat merkittyjä kaistojaan pitkin neljää-viittäkymppiä. He eivät väistä, jos jää paikalleen seisomaan, naurahtaa Auhtola.

Ratikalla itään

Berliinin muurista ei ole jäljellä enää kuin rippeet. Mutta niitä rippeitä Muurimuseossa Bernauer Strassella ja East side Galleryssä Mühlenstrassella käyvät ihmettelemässä tuhannet ihmiset.

Enää ei näe, missä entinen Itä- ja Länsi-Berliinin välinen raja kulki. Siksi on olemassa vanha muistisääntö: Jos näet raitiovaunun, niin olet idän puolella. Länsi-Berliinissä kun ei raitiovaunuja ollut.

Valitettavasti tuo sääntö ei enää pidä paikkaansa. Raitiovaunulinjat ovat laajentuneet muun muassa Berliinin päärautatieasemalle ja pitemmällekin entiseen länteen.

– Päärautatieasemalle oli vähän hankala päästä, kun se ei ole kovin keskeisellä paikalla. Nyt sinnekin pääsee ratikalla, kertoo Auhtola.

Berliinin päärautatieasema valmistui keväällä 2006 ja sen kautta kulkee päivittäin satojatuhansia ihmisiä. Rautatieaseman sijainti on hieman syrjäinen. Siellä ei tule käytyä, jos asemalle ei ole varsinaisesti asiaa. Tosin jos sattuu viettämään Berliinissä vappua, se on lähes ainoa paikka, jossa silloin pääsee ostoksille.

Päärautatieasema on jo sinänsä nähtävyys. Siellä on lukuisia kahviloita ja kauppoja. Myös monet paikallisliikenteen S-Banh-junat kulkevat päärautatieaseman kautta.

Berliini ei edusta Saksaa, vaan itseään

Berliini on ollut yhdistyneen Saksan pääkaupunki vuodesta 1991 lähtien. Berliini oli toki jo sitä ennen Itä-Saksan pääkaupunki. Jos Berliiniin tulee kokemaan saksalaisuutta, saattaa pettyä.

– Jos haluaa nähdä Saksaa, ei kannata tulla Berliiniin. Berliini on ihan omansa, sanoo Nea Auhtola.

Auhtolan mielestä Berliini ei ole sellaista Saksaa, miksi ihmiset Saksan kuvittelevat.

– Saksalaisuuteen monet yhdistävät ruokakulttuurin, arkkitehtuurin, ristikkoikkunaiset talot tai viiniköynnöksiä täynnä olevat jokilaaksot. Jos niitä kaipaa, kannattaa mennä Etelä-Saksaan. Berliinissä asuu lukemattomia erilaisia kansallisuuksia, täällä on lukemattomia ruokakulttuureja rinnakkain. Täällä on kaikkea rinnakkain, kertoo Nea Auhtola.

Auhtolan mielestä Berliini on ikään kuin eristetty muusta saksalaisuudesta, se on tyystin omanlaisensa kaupunki.

– Kun tulee lentokentältä, saattaa ajatella, että tämä betonitaloineen on ruma kaupunki. Mutta jokainen kaupunginosa on erilainen. Eli jos on yhden kulman nähnyt Berliinistä, ei voi sanoa, että on nähnyt kaikkea. Berliini edustaa enemmän itseään kuin muuta Saksaa.

– Täällä varmasti jokainen löytää oman kulmansa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi.

Weddingistä uusi trendikaupunginosa

Tavallisena arkipäivänä Berliinin pohjoispuolella sijaitsevan Weddingin kaupunginosan keskusta kuhisee ihmisiä. Müllerstrassen varrella on värikkäitä viisikerroksisia taloja, joiden kaikkien katutasossa on joku myymälä. On ruokakauppaa, vihannesmyymälää, kemikaliota, pankkia, ravintolaa, puhelinkauppaa ja kioskia.

Varsin monen liikkeen kyltti on jotain muuta kieltä kuin saksaa. Täällä viimeistään huomaa, miten erilaisista kulttuureista Berliiniin on ihmisiä muuttanut.

– Tämä Wedding on monikulttuurista seutua ja nyt erityisesti nuorten suosiossa. Kreuzberg, Neukölln ja Prenzlauer Berg ovat Berliinin trendikaupunginosia ja tämä Wedding on tulossa perässä, kertoo Nea Auhtola.

Weddingin suosio kasvaa, mutta toisaalta Weddingissä näke myös elämän nurjat puolet.

– Tämä on sellainen sosiaalinen polttopiste myös. Täältä löytyy myös hyvin paljon heikompiosaisia. Mutta ehkä se hintataso ja että täällä on monipuolisesti kaikkea, on houkutin monelle.

Elämän kirjavuuden näkee hyvin kaikkialla Berliinissä. Länsi-Berliinin ostoskadulla Kurfürsterdammilla myydään kiiltäviä Rolls-Royceja ja kalliita muotiasusteita. Samaan aikaan samaisten kauppojen edessä voi koditon kerjätä euroa.

– Hyvin paljon näkee rautatie- ja metroasemilla koirien kanssa kulkevia kodittomia ihmisiä. Se on se elämän kääntöpuoli.

Turistiksi Berliiniin

Berliinistä on tullut suomalaisten matkailijoiden trendikohde. Päivittäin lentokoneet tuovat satoja turisteja Helsinki–Vantaan lentokentältä Berliinin Tegelin lentokentälle.

Itse Tegelin terminaali on vanha, eikä sitä ole remontoitu pitkään aikaan. Berliiniin on jo vuosia sitten pitänyt valmistua uusi lentokenttä kaupungin toiselle puolelle, mutta kentän valmistuminen on pitkittynyt lukuisten ongelmien vuoksi. Kun Berliinistä lähtee lentokoneella pois, kannattaa lähtöselvitykseen varata runsaasti aikaa, sillä lähtöselvitysjonossa hurahtaa helposti tunti.

Taksit ovat Berliinissä kohtuuhintaisia, reilusti Suomen hintoja halvemmat. Metroa tai junaa lentokentälle ei tule. Kentältä pääsee kätevästi keskustaan myös paikallisbussilla. Esimerkiksi bussi numero 109 kulkee lentokentältä Zoon metroasemalle ja bussi TXL lentokentältä päärautatieaseman kautta Alexanderplatzille.

Lentokentällä ja automaateissa on myytävänä Berlin City Tour Card, jolla pääsee vapaasti liikkumaan kaikilla julkisilla kulkuneuvoilla niin monta vuorokautta, kuin itse haluaa. 72 tunnin kortti maksaa 23,70 euroa ja sillä aikuisen lisäksi matkustaa kolme alle 15-vuotiasta lasta.

Bussilla ja ratikalla

Kun suurkaupungissa ollaan, aikaa kannattaa varata siirtymisiin paikasta toiseen. Ihmisiä on paljon ja liikenne vilkasta. Metroverkosto on laaja ja nopea, mutta varsin äkkiä huomaa, miten paljon aikaa metrollakin liikkuminen vie odotteluineen ja metrolinjojen vaihtamisineen.

Metrosta ei näe mitään, siksi Berliinissä kannattaa käyttää myös linja-autoja. Bussista pääsee helposti pois, kun sen ikkunasta huomaa kiinnostavan näköisen kohteen. Näppäriä ovat esimerkiksi bussit numero 100 ja 200. Ne kulkevat molemmat hieman eri reittiä idän Alexanderplatzin ja lännen Bahnhof Zoon väliä.

Kaupungin itäosissa kannattaa käyttää myös raitiovaunuja. Berliinissä opiskeleva Nea Auhtola vinkkaa erityisesti hyppäämään raitiovaunulinja M8:n kyytiin, koska se tarjoaa mielenkiintoisen läpileikkauksen Berliinistä. Linja M8 vie päärautatieasemalta Alexanderplatzille ja sieltä aina kaupungin itärajalle saakka. Päätepisteen nimi onkin Stadtgrenze eli kaupunginraja.

– Siinä näkee kaupungin muutoksen modernista ydinkeskustasta erilaisten asutusalueiden läpi ihan Itä-Berliinin, jossa näkyy tyypillistä sosialistista arkkitehtuuria. Stadtgrenzessa on se viimeinen talo, jonka jälkeen on peltoa, kertoo Auhtola.

Mutta ennen kaikkea Nea suosittelee, että turistit olisivat mahdollisimman paljon ulkona ja kävelisivät, jos vain sää sallii.

Berliiniläiseksi Weddingissä

Berliinin Weddingin kaupunginosan pääkadun varrella on yksi rakennus, joka poikkeaa kaikista muista. Se on punaruskea tiilirakennus, vuonna 1930 valmistunut Weddingin kaupungintalo eli Rathaus Wedding. Paikka tuli Nea Auhtolalle tutuksi jo ensimmäisellä Berliinin-vierailulla.

– Kun vuonna 2009 tulin Berliiniin, niin jo toisena päivänä kävin ilmoittautumassa tässä rakennuksessa Berliinin kaupungin asukkaaksi.

Ilmoittautuminen ei sujunut ihan yhtä näppärästi kuin Suomessa.

– Suomessahan muuttoilmoituksen voi tehdä kätevästi internetissä. Täällä piti ensiksi katsoa tarkasti kaupungintalon aukioloajat. Joskus ne saattavat sulkea jo kello 13 tai pitää keskellä päivää ruokatauon. Sitten piti ottaa vuoronumero ja jonottaa ja täyttää paperilomakkeita. Oikein suositussa kaupunginosassa siihen kaikkeen saattaa joutua varaamaan monta tuntia varsinkin syksyisin yliopistojen aloituspäivien aikaan, sanoo Auhtola.

Jos Suomessa yritetään byrokratiaa vähentää, Saksassa sitä vielä riittää. Esimerkiksi yliopiston opiskelupaikan vastaanottaminen ei käy hiiren klikkauksella, kuten Suomessa voi tehdä.

– Täällä on paperilippusta ja -lappusta joka lähtöön. Pitää esimerkiksi hakea tositteet, että on vakuutettu jossain vakuutusyhtiössä. Pitää niin monta muutakin lappusta täyttää. Ne ovat sellaisia monituntisia sessioita, sanoo Auhtola.

Berliiniläiset avoimia – vai ovatko?

Turisti tutkii Berliinissä Nollendorfstrassen laidalla lähellä metroasemaa karttaansa. Iäkäs herrasmies saapuu turistin kylkeen ja kysyy saksaksi: "Voinko auttaa?" Hetkessä selviää, missä ollaan ja minne päin pitäisi lähteä.

Nea Auhtolan mukaan berliiniläiset ovat auttavaisia turisteja kohtaan ja ovat hyväksyneet sen, että kaupungissa on paljon turisteja ja muualta tänne muuttaneita.

– Mutta berliiniläisiin liittyy erikoisuus die Berliner Schnauze eli niin sanotusti berliiniläisten kuono. Se tarkoittaa sitä, että tulee kärkeviä mielipiteitä, mutta kuitenkin hyvässä sävyssä.

Suomalaiset turistit ovat toki vain murunen kaikkien Berliinissä vierailevien turistien joukossa. Silti Nea Auhtola kohtaa suomalaisia turisteja ainakin viikoittain.

– Itsekin olen ottanut sellaisen tavan, että jos pulassa olevat suomalaiset miettivät minne pitäisi mennä, niin olen ystävällisesti mennyt apuun. Ja kun itsekin tietää, että ensimmäisinä kuukausina ei oikein tiedä paikkoja, niin mielellään antaa sen avun eteenpäin seuraaville.

Nea Auhtolan mukaan berliiniläiset ovat ehkä puheliaita, mutta toisaalta haluavat myös olla itsekseen.

– Siinä mielessä berliiniläiset ovat kuin suomalaiset.

Muut suomalaiset

Vaikka Berliinissä asuu vakituisesti yli 2 000 suomalaista, ei Nea Auhtola enää nykyisin kovin paljon pidä yhteyttä muihin suomalaisiin.

Toisin oli vuonna 2009, kun Nea saapui ensimmäisen kerran Berliiniin opiskelemaan. Silloin hän vieraili muun muassa Kreuzbergin kaupunginosassa sijaitsevassa Suomi-keskuksessa.

– Ensimmäisenä talvena kävin Suomi-keskuksen pikkujouluissa ja niissä oli hirvittävän kiva tunnelma. Kun kerroin, että olen yksin ja vasta muutaman kuukauden ollut täällä, niin kyllä siellä oltiin huolissaan, että nyt se on tyttö yksinään tullut tänne. Antoivat joulutontun lahjaksi, naurahtaa Auhtola.

Charité-yliopistolla on Auhtolan mukaan yhteensä viisi suomalaista opiskelijaa varsinaisena opiskelijana, mutta heitä hän ei ole tavannut.

– Me olemme niin paljon omissa pienryhmissämme, että ei opi tuntemaan ihmisiä eri opiskeluvuosien väliltä. En tiedä, missä ne muut suomalaiset ovat.

Saksan kielestä monta hyötyä

Saksa on Suomelle erittäin tärkeä kauppakumppani. Saksasta tuodaan Suomeen ja Suomesta viedään Saksaan tavaraa euroilla mitattuna enemmän kuin mihinkään muuhun maahan. Saksan kielen opiskelu Suomessa on kuitenkin romahtanut.

– Saksa on edelleen Euroopan suurin äidinkieli. Nuoret ovat Saksassa kielitaitoisia, mutta hyvin paljon on yli 40-vuotiaita saksalaisia, jotka osaavat vain saksaa, kertoo Berliinissä Nea Auhtola.

Myös paikallisissa saksalaisissa yrityksissä on Auhtolan mukaan johtotehtävissä paljon ihmisiä, jotka osaavat vain saksaa.

– Saksalaiset yritykset ovat sellaisia, että he tykkäävät käydä keskustelut omalla äidinkielellään. Saksan kieltä tarvitsee kaupan alalla, matkailussa ja se on hyvä valtti työpaikkojen haussa, kertoo Auhtola.

Nea Auhtola aloitti saksan kielen opiskelun jo peruskoulun alaluokilla. Kielen opiskelu yliopistossa ja vuodet Saksassa ovat tehneet sen, että nyt hän puhuu erittäin sujuvaa ja virheetöntä saksaa. Hän myös ymmärtää kaiken, mitä hänelle puhutaan.

Saksaa opiskelleet muistavat akkusatiivit ja datiivit sekä niihin liittyvät prepositioketjut. Auhtola rohkaisee turisteja käyttämään koulusaksaa rohkeasti, eikä vääriä prepositioita kannata pelätä.

– Se on hyvä vinkki suomalaiselle, että jos eivät akkusatiivit ja datiivit mene kohdalleen, niin eivät ne mene berliiniläisilläkään, kertoo Auhtola.

Potsdamiin

Nea Auhtola on hiljattain muuttanut Berliinistä naapurikaupunki Potsdamiin. Sinne on Berliinistä matkaa reilut 30 kilometriä. Kaupunkien väliä Nea kulkee junalla.

– Potsdam on tavattoman vihreä ja rauhallinen kaupunki, kehuu Auhtola.

Asukkaita Potsdamissa on noin 170 000, joten ihan pikkukaupunki se ei kuitenkaan ole. Turisteja kaupunkiin tuovat muun muassa linnat ja puistot, jotka ovat yhtä suurta Unescon maailmanperintöaluetta.

Keskellä kaupunkia on valtava Nikolai-kirkko. Se tuhoutui lähes kokonaan puna-armeijan pommituksissa 30.4.1945, mutta on rakennettu uudelleen entiseen loistoonsa. Kirkon kupolia kiertävältä tasanteelta avautuvat kiehtovat maisemat historialliseen Potsdamiin.

Kiehtovaksi näyn tekee se, että paikoin on vihreää, paikoin vanhoja rakennuksia ja paikoin osittain ränsistyneitä sosialismin aikaisia rakennuksia. Paikalliset kiistelevät, pitääkö ne säilyttää, kunnostaa vai purkaa.

Opiskelua ja liikuntaa

Nea Auhtolan arki täyttyy lääketieteen opinnoista. Vapaa-ajallaan hän liikkuu ja nauttii juosten ulkoilmasta.

– Täällä on melkein joka kylällä joku oma juoksutapahtuma. Ilman paineita niihin osallistun ja tuloslistalla olen siellä viimeisen neljänneksen joukossa, kertoo Auhtola.

Vaikka Nea Auhtola on viettänyt Saksassa monta vuotta, ihan kaikki asiat eivät vielä ole tulleet selväksi.

– Esimerkiksi jätteiden lajittelu on edelleenkin vähän mysteeri. Jäteastioita on kolme erilaista, ja on vaikea tietää, mikä pitää luokitella mihinkin kuuluvaksi. Täällä Potsdamissa otettiin vasta tänä vuonna käyttöön biojäteastiat kotitalouksille. Sitä ennen oli vaikea tietää, mihin banaaninkuoret laitetaan.

Oma aikansa meni myös oppia, että Saksassa ei saa imuroida sunnuntaisin, koska sunnuntai on lepopäivä. Ja monta tuskaa aiheutui, ennen kuin oppi, että lukon avain ei käänny oikealle vaan vasemmalle.

– Ja avainta pitää kiertää monta kierrosta vasemmalle. On saattanut kestää kauan, ennen kuin saa lukon auki, naurahtaa Auhtola.

Minne sitten?

On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Lappeenrannan Joutsenosta kotoisin oleva Nea Auhtola saapui Berliiniin. Suomessa hän käy kolme–neljä kertaa vuodessa. Silloin hän syö ainakin karjalanpiirakoita.

Mutta elämä on siirtynyt Saksaan, Berliiniin ja Potsdamiin. Lääketieteen opintoja on vielä kolmisen vuotta jäljellä.

Kun valmistut, tuletko Joutsenon terveyskeskukseen lääkäriksi?

– Kyllä mie varmaan tänne jään. Täällä on hyvät mahdollisuudet tehdä erikoistumisopinnot. Mutta ihan niin kuin Joutsenossa, myös täällä on huutava pula lääkäreistä. Luulisin että täältä löytyy se, mihin haluan jäädä, sanoo Nea Auhtola.

Lypsylehmät pystyvät huijaamaan rehun kulutusta ja syömiskäyttäytymistä mittavaa laitteistoa, käy ilmi tuoreesta väitöstutkimuksesta.

Salla Ruuskan eläinbiologian alan väitöstutkimus osoitti, että eläinten käyttäytymisen mittauksen prosesseissa on useita kohtia, joissa mittaustulosten tarkkuus voi heikentyä.

–  Rehun varastaminen naapurilehmän automaatista saattaa häiritä esimerkiksi ruokintakokeiden tekemistä. Onneksi tällaista varastamista voidaan ehkäistä esteillä, Ruuska sanoo väitöstiedotteessa.

Eläinten käyttäytymistä mitataan enenevässä määrin automaattisilla mittareilla. Ne ovat jo käytössä monilla maitotiloilla.

Ruuskan tutkimuksessa selvisi myös, että lehmien syömisen ja märehtimisen automaattinen mittaaminen oli helpompaa kuin juomisen.

Ruuskan väitöskirja tarkastetaan Itä-Suomen yliopistossa 3. marraskuuta.

Tunnetko jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta kotona tai töissä? Saatat vaatia itseltäsi yksinkertaisesti liikaa, sanoo Kainuun soten erikoispsykologi Tiina Sjöblom Sotkamosta.

– Jostain syystä ihminen voi olla hyvin vaativa itseään kohtaan. Sillä voi olla hyvin pitkä historia sen ihmisen elämässä, että ihmisen on koko ajan ylitettävä itsensä, eikä mikään riitä. Työyhteisössä voi olla valtavat työpaineet, eikä venytä kaikkeen mitä vaaditaan. Vaatimukset työelämässä voivat olla nykypäivänä jopa kohtuuttomat.

Tavallaan voisi tehdä taseen oman elämänsä kanssa. Tiina Sjöblom

Sjöblomin mukaan monen ylisuorittajan henkiset rasitusvammat, kuten stressi tai riittämättömyyden tunne ulottuvat kauas lapsuuteen saakka.

– Paljon näkee sitä, että ihminen on ihan lapsuudesta lähtien ollut tavalla tai toisella kaltoin kohdeltu. Aina se ei tarkoita sitä, että on pitänyt olla jotain järkyttävää, vaikka väkivaltaa – ei vaan ole tullut kotona kuulluksi, ei ole ollut tilaa, on ollut välinpitämättömyyttä.

– Ihminen on kasvanut siihen, että mitä minä haluan ja tarvitsen ei ole tärkeää. Sellaiset ihmiset sivuuttavat työelämässä omia tunteitaan ja rasitustaan, kun pitää ylittää oma osaaminen ja jaksaminen.

Sjöblomin mukaan asiat, joita ei ole saanut työstettyä jäävät monesti painolasteiksi ja vievät psyykkistä energiaa. Siitä syystä ihminen väsyy helposti, samalla pidätellen sisällään omia kokemuksiaan.

Uupumus tulee jossain vaiheessa esiin

Kanssaeläjät eivät välttämättä tunnista läheisen pahaa oloa tai henkistä rasitusta. Tiina Sjöblom kertoo, että ainakin tiettyyn pisteeseen saakka uupumuskin pysyy piilossa muilta.

– Kun on jollain tavalla kuormittunut tai henkisesti vammautunut jossain kohdassa elämää ja on tottunut elämään sen asian kanssa, niin jossain vaiheessa kuormituksen kasvaessa ne mekanismit, jotka ovat pitäneet uupumusta piilossa, eivät enää toimikaan. Ei ole voimavaroja ja sitten kuormitus vaan tulee esiin.

Kuormitus alkaa monesti näkyä pieninä asioina.

– Joustavuus vähenee, ihminen tulee kulmikkaaksi. Ei jaksa ajatella asioita kauhean monesta näkökulmasta ja ärtyvyys lisääntyy. Hankaluuksia ihmissuhteissa tulee kotona ja työpaikalla. Se johtuu siitä, ettei ole paukkuja niiden ylläpitämiseen ja hoitamiseen, erikoispsykologi Tiina Sjöblom pohtii.

Miksi me sitten pidämme kaiken sisällämme?

– Kulttuurissamme se on tosi syvällä, hankalista asioista ei paljoa puhuta. Joskus ajattelen, että miten paljon parempi paikka tämä maailma olisi, jos kassajonossa voisi sanoa, että hei minulla on paniikkihäiriö ja minun on hirveän vaikea seisoa tässä jonossa, mutta yritän nyt olla tässä.

– Luulen, että piilotteleminen lisää näiden asioiden kuormittavuutta. Ajatellaan, että minä olen ainoa kenellä on tällainen hankaluus. Henkisiä ongelmia on itse kullakin jossain elämän vaiheessa, vaikkapa pelkoa, paniikkia tai unettomuutta.

"Voi kun minulla olisi jalka poikki"

Stressi tulee hiipien – jopa salaa ja vaivihkaa, kertoo Sjöblom. Yllättäen ihminen alkaa väsyä, herää yöuniltaan uupuneena. Tässä tilanteessa me ihmiset usein toimimme juuri niin kuin ei pitäisi.

– Kun pitäisi jarrua painaa, niin painamme kaasua. Purraan hammasta yhteen, jatketaan ja yritetään jopa vielä enemmän. Ei huomata sitä, että voimavarat alkavat olla tosi vähissä. Joskus se on sitten niin, että se vaatii työkaverin sanomaan, että hei kuule, sä vaikutat nyt niin väsyneeltä, että pitäisikö lähteä työterveyshuoltoon. Voi olla, että siinä vasta omat silmät aukeavat. Tai siinä vaiheessa kun jää uupumuksen vuoksi sairaslomalle.

Sairaslomalle jääminen ei sekään ole meille helppoa, ajattelee Sjöblom.

Kulttuurissamme se on tosi syvällä, hankalista asioista ei paljoa puhuta. Tiina Sjöblom

– Yleensä ihmisten on hirmu vaikea antaa itselleen lupa antaa olla pois töistä, varsinkin jos taustalla ovat henkiset rasitusvammat. Moni on sanonut, että voi kun minulla olisi jalka poikki, niin olisi niin helppo olla nämä muutamat viikot kotona – olisi näkyvä syy. Sitten kun syy on sellainen, että muut eivät sitä näe, niin sitä on ihmisen vaikea itse hyväksyä.

– Voidaan ajatella, että muut luulevat että siellä kotona nautiskellaan ja lomaillaan, vaikka ihminen voi olla tavattoman ahdistunut ja huonovointinen.

Erikoispsykologi kertoo usein nähneensä henkisen väsymyksen kasvaneen niin suureksi, että se vie mennessään fyysisetkin voimat.

– Hyväkuntoiset ihmiset ovat kertoneet, että kilometrinkin kävely tuntui uupuneena mahdottoman pitkältä. No, ihminen on kokonaisuus, Sjöblom toteaa.

Tase omasta elämästä

"Kainuulainen kyllä tekee työnsä!" Näin ajatellaan, ja näin se menee psykologinkin mielestä. Etelä-Suomesta Kainuuseen joitakin vuosia sitten muuttanut Tiina Sjöblom on huomannut, että kainuulainen ei helposti luovuta.

– Kyllä ajattelisin, että kainuulaisella on tosi korkea työmoraali ja velvollisuudentunne työstään. Viimeiseen asti taistellaan, ei hevin anneta periksi. Täällä on totuttu tekemään töitä.

Moni on sanonut, että voi kun minulla olisi jalka poikki, niin olisi niin helppo olla nämä muutamat viikot kotona. Tiina Sjöblom

Pitäisi kuitenkin pysähtyä oman elämänsä äärelle. Sjöblom neuvoo ottamaan edes hetken aikaa itselleen. Ja mahdollisesti kynän sekä paperin.

– Ottaa yhden illan ja istahtaa. Missä minun elämässä mennään? Mitkä on niitä asioita, jotka taukoamatta minua vaivaavat? Ne voi laittaa paperille ylös. Sitten voi miettiä ihmissuhteita – ehdinkö olla kavereiden kanssa? Onko minulla ihmissuhteita? Mitkä asiat ovat kivoja elämässäni? Mitkä antavat minulle voimaa? Tavallaan voisi tehdä taseen oman elämänsä kanssa.

– Sitä tulee harvoin tehtyä, kun painaa päivästä toiseen, aamusta iltaan. Siinä voi tulla oivalluksia, jotka auttavat tekemään edes pienen korjausliikkeen.

Erikoispsykologi neuvoo kuitenkin keskustelemaan ammattilaisen kanssa, jos taakka käy liian raskaaksi, tai taustalla on vaikkapa väkivaltakokemuksia tai työpaikkakiusaamista.

– Moni sanoo, että eihän se auta sitä tilannetta, jos minä jonkun kanssa puhun. Mutta usein asiasta puhuminen auttaa siinä, että itselle tulee uusi ajatus tilanteesta, oma asenne muuttuu ja sitä kautta ihminen alkaa tekemään muutoksia elämässään.