Lindbergien ovikello soi aamuyöllä neljän aikaan. Ovella ollut tuntematon henkilö sanoi talon olevan tulessa ja kehotti perhettä tulemaan ulos.
Äiti meni hakemaan parivuotiaan tyttären peittoineen sängystä, perheenisä haki koirat. Matkalla ulos palavasta talosta mies sieppasi vielä kukkarot, puhelimet, auton avaimet, tietokoneen ja vaimonsa käsilaukun mukaansa, mutta kaikki muu jäi.
Yöpaidoissaan ja paljain jaloin he katsoivat muiden asukkaiden kanssa, kun neljän asunnon rivitalo roihusi heidän silmiensä edessä.
Vuoden kuluttua tulipalosta Hanna Lindberg, 28, osaa jo jäsennellä tapahtunutta. Yhä hän hämmästelee kuinka nopeasti apua alkoi virrata. Lähimmäiset osasivat toimia ja aloittaa avun hankkimisen, kun he olivat vielä shokissa aamuyön tapahtumista.
"Aloitetaanko vaikka sukista"
Hanna ja Mika Lindberg muuttivat pian tulipalon jälkeen asumaan omakotitaloon Lapualle.
– Tänne päädyttiin melko vauhdikkaasti ja ilman muuttokuormaa. Aika lailla tyhjin käsin tultiin, ei ollut tavaroita, ei vaatteita eikä huonekaluja, hän kertoo.
Pari oli muuttanut aiemmin muutaman kerran. Hannan mukaan tulipalon jälkeinen muutto oli tietyllä tapaa helpoin, mutta toisaalta myös kaikkein vaikein.
– Muistan kuinka seisoimme Prisman käytävällä Mikan kanssa ja mietittiin, että mitä me tarvitaan, mitä ihminen tarvitsee tällaisessa tilanteessa. Hän sanoi, että aloitetaanko vaikka sukista. Ja niin tehtiin.
Lindbergit korostavat, että tärkeintä oli, ettei tulipalossa sattunut henkilövahinkoja.
He olivat palaneessa talossa vuokralla, joten heidän suurin menetyksensä oli irtaimisto. Mutta vaikka se oli vain tavaraa ja materiaa, oli kaiken uudelleen hankkimisessa yllättävän kova työ.
– Otettiin mistä sai heti, ja missä oli kotiinkuljetus. Ei siinä kauheasti mietitty, mikä on paras. Toimiva ja tarpeellinen olivat tärkeämpiä kriteerejä kuin merkki tai se, onko se uutta, kallista ja hienoa. Sillä lailla saatiin koti sitten aika nopeasti kuntoon.
Tutut ja tuntemattomat apuna
Naapuri toi palopaikalla yöpaidassaan värjötelleelle Hannalle huovan harteille. Hannan äiti ja sisko toivat lapselle vaatetta ja Hannalle kengät.
Hanna Lindberg sanoo, että paitsi että oli itse kyseisenä aamuna ihan pyörryksissä tapahtuneesta, ei hän olisi edes tiennyt miten sellaisessa tilanteessa tulee toimia. Siinä vaiheessa kun omat ajatukset alkoivat aamupäivällä selkiytyä, oli hänen äitinsä jo ottanut yhteyttä SPR:ään ja tehnyt Facebookiin ilmoituksen perheen avuntarpeesta.
– Olen vieläkin hämmentynyt siitä, kuinka paljon ihmiset halusivat auttaa. Yksikin nainen toi kassillisen ihan uusia vaatteita – se oli uskomatonta.
Vaatteet oli Hanna Lindbergin mukaan ensimmäinen iso apu. Lisäksi he saivat leluja ja kodintarvikkeita.
– Olin silloin raskaana ja äitiysvaatteiden hankkiminen olisi siinä hetkessä ollut hankalaa. Niitä lahjoitettiin paljon ja täytyy sanoa, että ne tulivat kyllä tarpeeseen kaikki.
Tavaroihin jäi "kauhea katku"
Vaikka kaikki kodin irtaimisto ei tulipalossa palanutkaan, se kärsi niin pahoin savu- ja vesivahingoista, ettei tavaroista ollut enää käytettäviksi.
– Kyllähän se kirpaisi niitä pois laittaa. Jotain halusin säästää, mutta sitten kun esimerkiksi jouluna avasin joulukoristepussin, niin ei niitä voinut esille ottaa. Sen verran kauhea katku niistä lähti.
Palamisen haju oli pinttynyt niin pahoin, että sen vuoksi monet tavarat jäivät käyttämättä. Edes pesu tai ionisointi ei auttanut.
– Monet tavarat näyttivät olevan pintapuolisesti ihan ok, mutta niihin oli pinttynyt kauhea haju. Eikä se tosiaan ole se mukava nuotion tuoksu, mistä tulee makkaranpaisto mieleen, vaan sellainen myrkyllisen savun haju.
Hanna Lindbergin mukaan mitään korvaamatonta ei kuitenkaan tuhoutunut.
– Muistan kyynelehtineeni joidenkin lapselle tärkeiden lelujen kohdalla. Miehelle sanoinkin, että surutta olen heittänyt tavaraa roskiin ja sitten itken täällä joidenkin muovipalikoiden perään. Siinä näkyi kuinka jokin pieni ja turhakin esine voi olla tärkeä.
SPR:n avulla alkuun
Kun uudessa kodissa oli vain seinät ja katto, piti ensimmäiset kodintarvikkeet ja huonekalut hankkia pikavauhdilla.
Sängyt, pyykinpesukone ja ruokapöytä olivat ensimmäisten hankintojen joukossa ja niiden hankinnan ainoa kriteeri oli mahdollisimman nopea toimitus.
– Saimme ennakkopäätöksiä vakuutusyhtiöltä ja tietynlaisia korvaussummia etukäteen. Niiden avulla pystyi kaupasta ostamaan sellaista, mitä kipeimmin tarvitsi.
Myöhemmässä vaiheessa he tekivät täydellisemmän listauksen menetetyistä tavaroista ja vakuutusyhtiö teki korvauspäätöksiä niiden perusteella.
Hanna Lindberg luettelee, että lisäksi alussa apuna olivat erilaiset järjestöt, seurakunta, yritykset ja yksityiset henkilöt.
– Suurin ja nopein apu siinä alkuun oli Suomen Punaiselta Ristiltä. Sieltä myönnettiin suoraan kauppaan iso summa, jonka avulla pystyttiin tekemään arjen hankintoja.
Suomen Punaisen Ristin kotimaan valmiusyksikön päällikkö Leena Kämäräinen kertoo, että ihmisille on jäänyt vieraaksi, että SPR:n lahjoituksista koostuvasta katastrofirahastosta osa tuotosta ohjataan myös kotimaahan.
– Usein ajatellaan, että esimerkiksi Nälkäpäivä-keräyksen tuotto menee vain kansainväliseen apuun, mutta kyllä sitä ohjataan kotimaahankin. Toki se tarve on paljon pienempi, kansainvälisesti tapahtuu niin paljon massiivisempia onnettomuuksia.
Kämäräinen sanoo, että siinä missä viranomaisilla kestää byrokratiassa oma aikansa, SPR kykenee reagoimaan nopeasti. Kotimaassa katastofirahastosta avustetaan eniten juuri tulipalojen kaltaisissa äkillisissä tilanteissa, missä perhe menettää kotinsa.
SPR:llä on tiukat kriteerit katastrofirahaston käyttöön. Koulutetut paikallisosastojen kotimaan avun yhdyshenkilöt arvioivat kunkin tapauksen kohdalla henkilön tai perheen avuntarpeen.
– Punainen Risti ei koskaan anna rahaa suoraan, vaan se on joko maksusitoumus, jolla voi hankkia esimerkiksi vaatteita ja kodintarvikkeita, tai käytännön apua eli ohjausta ja neuvontaa. Se voi olla myös hätämajoitusta, Kämäräinen sanoo.
Paikallisosastot saavat Kämäräisen mukaan osoittaa 600 euroa yhdelle henkilölle, jos on yhden hengen talous ja jos kyseessä on perhe, 300 euroa muille perheenjäsenille 2000 euroon asti. Jos on isompi onnettomuus, jossa useampi perhe menettää kotinsa, niin apua ohjaa piiritoimisto.
Tulipalo tuli uniin
Mika Lindberg kertoo sammuttaneensa tulipaloja unissaan vielä pari kuukautta tapahtuneen jälkeen. Hannan unissa paloi uusi koti. Vuosi tapahtuneen jälkeen muistot ovat jo haalenneet.
Eteiseen tai minnekään muualle ei ole pakattu selviytymissalkkua vastaavan varalle.
– No ei sentään. Mutta palovaroittimia meillä kyllä on tavallista enemmän, ja pidämme huolta, että ne ovat toiminnassa. Myös siitä huolehditaan, että lapset oppivat tietämään, miten palotilanteessa toimitaan, Hanna Lindberg sanoo.
Mika Lindberg kertoo kiinnittävänsä huomiota turvallisuusasioihin aivan toisin kuin ennen.
– Oltiin vähän aikaa sitten reissussa ja kun saavuttiin hotellihuoneeseen, niin tiesin kyllä, missä on varauloskäynti. Sellaiset tulee nykyään katsottua huomattavasti tarkemmin kuin aikaisemmin.
– Enää ei luota siihen, että mitään ei voi sattua. Ennemminkin ajattelee niin, että aina voi sattua jotain, Mika Lindberg pohtii.
Hanna Lindbergin mukaan mennyt ei enää kaiherra jatkuvasti mielessä, mutta komppaa, että varautumista se opetti.
– Kyllähän siitä jää tietynlainen varovaisuus. Vakuutuksia tulee katsottua myös entistä tarkemmin ja kilpailutettua niitä. Mutta en koe, että siitä mitään isompaa pelkoa olisi jäänyt.
