Rintamamiestalon ulko-ovi avautuu ja kaksi sylikokoista koiraa säntää tervehtimään tulijaa. Jos toimittaja olisi saapunut paikalle viikonloppuna, saattaisi pihapiirissä höyrytä kasvivärikattilat.
Nyt lankojen värjäykseen tarkoitetut astiat ovat ylösalaisin kasvihuoneen seinää vasten.
Oven suussa käsityömestari Mervi Pasanen kutsuu vierasta astumaan sisään. Historia tulee vastaan jo verannalla, jonka nurkassa seisovat muinaissukset. Keittiössä hyllyt pullistelevat rautakautisia ja keskiaikaisia astioita sulassa sovussa muumimukien kanssa.
– Täällä on sen näköistä, että täällä eletään, Pasanen toteaa esitellessään paikkoja.
Lahdessa asuva Pasanen päätyi reilut kymmenen vuotta sitten historiallisten tekstiilien pariin. Ennen sitä hän ei ollut käsityöihminen alkuunkaan.
– Aloin harrastaa historianelävöitystä, ja siihen tarvitaan oikeanlaiset vaatteet. Koska kukaan ei tehnyt sellaisia, piti opetella itse. Historianelävöittäminen on sitä, kun yritetään käytettävissä olevin keinon pohtia ja kokeilla, millaista elämä on ennen ollut.
Pian oma vaatimustaso nousi ja Pasanen halusi oppia tekemään asiat paremmin ja enemmän aikakauden mukaisesti. Loppumaton kierre oli valmis. Nyt hän on alansa arvostettu asiantuntija, joka tunnetaan muinaispukujen ja keskiaikaisten käsitöiden piireissä ympäri maailmaa.
Muita asiantuntijoita ja harrastajia hän tapaa jatkuvasti kokoontumisissa, keskiaikamarkkinoilla ja kursseilla. Yhteisö on tiivis, joten kutsuja tulee myös häihin ja muiden merkkipäivien viettoon.
– Ajattelen monesti englanniksi, sillä yhteisö on kansainvälinen, Pasanen sanoo.
Pasasen on erikoistunut rautakautisiin eli Suomessa 500 eaa.–1200 jaa. käytettyihin käyttövaatteisiin. Ne eroavat varsinaisista muinaispuvuista siinä, että niiden työstämisessä on pitänyt käyttää enemmän päättelykykyä. Alkuperäisiä arkivaatteita ei ole säilynyt tähän päivään.
Historiaa on pitänyt elävöittää haudoista löydettyjen mahtiemäntien juhlavampien asujen pohjalta. Säilymiseen on vaikuttanut kemiallinen prosessi, jonka ansiosta säilyneitä tekstiilikappaleita voidaan edelleen tarkastella.
– Pronssisista spiraalikoristeista liuennut aine on tappanut kaiken elävän ympäriltään, myös bakteerit.
Eläinperäinen materiaali pronssin ympärillä on säilynyt, mutta kasviperäiset kankaat ja langat ovat kadonneet ajat sitten. Jäljelle on jäänyt villaa ja myös silkkiä.
Hetkinen, mistä muinaissuomalaiset saivat silkkiä ja ylellisyystavaroita ennen ristiretkien aikaa?
– Rautakauden suomalaiset kävivät kauppaa viikinkien kanssa. Kauppaa käytiin turkiksilla, Pasanen vastaa.
Lautanauhat herättävät kunnioitusta
Päivisin Etelä-Suomen Sanomien toimittajana työskentelevä Mervi Pasanen herää aamulla aikaisin, tekee käsitöitä kolme tuntia ja menee päivätöihin. Kotiin palattuaan hänellä on hetki aikaa koirille ja sohvalle romahtamiseen.
Sen jälkeen käsityömestari aloittaa iltapuhteet. Käsityöt vievät päivästä toisen työpäivän verran aikaa.
– Hulluahan tämä on, Pasanen myöntää itsekin ja ottaa esiin värttinän sekä tupon lampaanvillaa.
Keskustelun lomassa lankaa syntyy ensin metri ja sitten toinen. Kokonaista muinaispukua varten sitä saattaa tarvita jopa 14 tuhatta metriä.
Kun Pasanen innostuu jostakin, hän tekee sen täysillä. Ennen muinaispukuja ja keskiaikaa hänen elämänsä täyttivät muun muassa Harley Davidsonit, hevoset ja jooga.
Käsityöt näyttävät tulleen jäädäkseen.
Talon yläkerrassa on kahdet kangaspuut. Käsityömestarilla on kesken vaippahamekankaan työstäminen.
Se on neliönmuotoinen päällysvaate. Kaksi kangaskaistaletta pysyy paikoillaan olkasoljilla. Vaippahametta, joka tunnetaan myös nimellä peplos, käytettiin jo antiikin Kreikassa.
Sellainen on nähty muun muassa presidentti Tarja Halosen päällä, kun hän emännöi Linnan juhlia Euran emännän puvussa.
Rautakauden pukeutuminen oli kerrospukeutumista, johon kuuluivat alusvaatteet, päällyshame, esiliina ja viitta. Myös huntu, käsineet ja turkikset olivat olennainen osa tyyliä.
Tärkeä tehtävä oli myös lautanauhoilla, joita Pasanen kaivaa esille laatikkokaupalla. Monimutkaisimpien, pitkien nauhojen kutomiseen on kulunut jopa 50 tuntia.
– Mukaan ei ole laskettu esimerkiksi kankaan värjäystä ja muita työvaiheita.
Jos Pasaselle iskisi rahapula, voisi hän myydä lautanauhojaan. Käyvän hinnan saaminen olisi kuitenkin vaikeaa, eikä käsityöläinen pääsisi mitenkään tuntipalkoille.
Pienillä neliskulmaisilla laudoilla kudottuja lautanauhoja käytettiin kehon hedelmällisten osien ympärillä koristeena. Rintakehän ja lantion alueelle oli omansa. Nauhojen uskottiin suojelevan kantajaansa vaaroilta.
Sen ajan naiset ovat tehneet näitä hämärässä päreen valossa. Mervi Pasanen
Aivan kaikki Pasasen esille nostamat käsityöt eivät kestä julkisuutta, sillä niitä ei ole vielä esitelty missään. Tai oikeastaan niitä ei ole esitelty julkisesti tuhanteen vuoteen. Pasanen haluaa säästää löydöt kirjaansa varten, joka julkaistaan vielä tämän vuoden kuluessa.
Käsityömestari kirjoittaa Löydöistä muinaispuvuiksi – muinaista pukeutumista Suomesta -kirjaa yhdessä Jenni Sahramaan kanssa. Sen tekemiseen he saivat vastikään 3 000 euron apurahan Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta.
Käsityömestari silittelee jopa kolmimetriset lautanauhat suoriksi. Hän puhuu nauhoista ja niiden varhaisista tekijöistä suurella kunniotuksella.
– Ajatella, että sen ajan naiset ovat tehneet näitä hämärässä päreen valossa ja saaneet aikaiseksi hurjan tarkkaa jälkeä.
Muinaispuku on aikansa kuva, joka kätkee mysteereitä
Puvut ja niiden yksityiskohdat suorastaan säteilevät värejä. Aina niin ei kuitenkaan ole ollut.
Kun ensimmäinen suomalainen muinaispuku herätettiin eloon 1800-luvun loppupuolella, oli se väriltään valkoinen. Aino-puku nostatti suomalaisuusaatetta entisestään samoin kuin kansallispuvut.
Tänä päivänä Aino-pukua ei voida lukea viralliseksi muinaispuvuksi, joiden pohjana käytetään mahdollisimman tarkkoja hautalöytöjä.
– Tutkimusmenetelmät ovat sittemmin kehittyneet, joten nykyisin tiedetään väritkin, Pasanen kertoo.
Muinaispuku onkin aikansa peili. Se kehittyy ja täydentyy sitä mukaa kuin tietoa tulee lisää.
Paljon on edelleen hämärän peitossa. Myös Pasanen on yrittänyt tehdä osansa etsinnöissä.
– Muinaispuvuista kiinnostuneet haluaisivat löytää vaatteen, jossa olisi säilynyt sen verran saumoja, että pystyttäisiin sanomaan jotakin vaatteen leikkauksesta.
Pasanen on lukenut vanhoista teksteistä, että Euran muinaispuvussa saumaa olisi säilynyt hieman. Alkuperäisen Euran puvun jäännökset ovat nähtävillä Suomen kansallismuseossa.
Pasanen ei ole kuitenkaan päässyt saumojen jäljille, vaikka on nähnyt puvun lukuisia kertoja. Saumamalleja on säilynyt muutamissa viikinkiaikaisissa löydöissä nykyisen Saksan ja Tanskan alueella. Niiden pohjalta voi tehdä arvailuja myös suomalaisten pukeutumisesta.
Päätelmiä on voitu tehdä myös balttien pukujen pohjalta.
– Latviassa tekstiilejä on säilynyt runsaasti, sillä balttialaiset mahtiemännät ovat käyttäneet suomalaisserkkujaan huomattavasti enemmän pronssikoristelua.
Erikoinen sykerö jaksaa ihmetyttää
Historialliset käsityöt kätkevät taakseen muitakin mysteereitä. Rautakauden ihmiset olivat käytännönläheisiä esteetikkoja, joten koristeellisilla yksityiskohdilla on ollut tehtävä. Esimerkiksi soljet ja ketjulaitteet ovat pitäneet vaatetta paikoillaan. Yksityiskohdat ovat myös symbolisoineet jotakin.
Kaikki yksityiskohdat eivät ole pääteltävissä. Pasanen kaivaa esille kirjan, jossa on kuvattu banaaninmuotoista esinettä. Käsityömestari ja muut muinaispukujen tuntevat tuntevat sen nimellä sykerö.
– Kukaan ei tiedä, mikä sen tarkoitus on, miksi naisilla oli sellainen päässään ja mitä se kuvastaa.
Ei ole yllätys, että keräilyyn mieltyneellä Pasasella on itselläänkin hopealangasta tehty mysteeriesine.
Erikoisuutena arkivaatteet
Muinaispukujen juhlavaa maailmaa täydentävät harrastajien kohtaamisissa ja työnäytöksissä käytetyt arkivaatteet.
Niissä on luontevaa kulkea tapahtumissa, sillä kaikkien ei pitäisi olla ylhäisöä. Kansan syvät rivitkin saavat näkyä. Mervi Pasanen kertoo, että Itä-Euroopassa harrastajat tahtovat pukeutua mahdollisimman koreasti.
Hän ymmärtää sen hyvin, sillä ennen rautaesiripun revettyä kurjuutta oli nähty aivan riittävästi. Tapahtumissa se herättää kuitenkin huomiota, kun ohi kulkee vain kuninkaallisia.
– Sitä katselee ympärilleen ja kysyy, missä niiden henkilökunta on?
Mervi ja hänen miehensä Riku Pasanen vievät tapahtumiin mukanaan työvälineet, astiat ja muut tykötarpeet. Käsityöläisillä on luontevaa näyttäytyä omassa roolissaan.
Aivan köyhimmäksi muinaisnaiseksi ei Pasanenkaan sonnustaudu.
– Keskiajalla olisin ollut vaatimattomampi käsityöläinen, mutta minussa on sen verran harakkaa, että rautakauden pukeutumisessa tuppaan lipsumaan sinne koreammalle puolelle. Tykkään kaikesta kiiltävästä.
Mahtiemännän asema oli yhteisössä tärkeä
Ajan ainoa tuote ei ollut miekka, jonka osuus korostuu Mervi Pasasen mukaan liikaa rautakauden taidonnäytteistä puhuttaessa. Se ei ole ihme miesten kirjoittamassa historiassa.
– Rautakaudella tehtiin hirveän hienoja ja huolellisia tekstiilitöitä, mutta ne olivat naisten tekemiä töitä.
Naisen asemasta rautakaudella kertoo se, että vilja-aitan avain kuului emännälle.
Hautoihin pantiin työkaluja, viljaa ja joskus jopa aseita. Norjassa kaksi mahtiemäntää haudattiin hautalaivaan, joka tunnetaan Osebergin laivana. Hautakummun sisältä kaivettu laiva on nähtävillä Oslossa.
– Norjalaisen asiantuntijan mukaan toisen naisen arvellaan uhrautuneen toisen mukaan. Hän siis olisi itse pyytänyt päästä yhdessä hautaan.
Se, että Euran, Kaarinan ja Mikkelin vainajat haudattiin juhlapuvuissa, kertoo jotain vainajien asemasta.
– Esimerkiksi Euran emäntä ei ollut ihan tavallinen täti, Pasanen naurahtaa.
