Länsimetro liikkuu! Kauan odotettu ensimmäinen metrojuna lähti liikenteeseen Espoon Matinkylästä lauantaina kello 5.09. Helsingin Vuosaaresta ensimmäinen vuoro lähti kohti länttä kello 5.15.
Yle seuraa länsimetron kauan odotettuja ensimetrejä suorassa erikoislähetyksessä lauantaiaamuna – voit seurata sitä tämän artikkelin yhteydessä olevasta videosta tai Yle Areenasta. Lähetyksessä liikutaan niin junassa kuin asemillakin, ja matkalla tavataan kymmeniä kiinnostavia vieraita tavallisista matkustajista pääkaupunkiseudun johtaviin poliitikkoihin ja poptähtiin.
Mukaan hyppäävät muiden muassa Helsingin pormestari Jan Vapaavuori ja Espoon kulttuurijohtaja Susanna Tommila, espoolaiset muusikot Isac Elliot ja Kristian Meurman, itähelsinkiläinen räppäri Notkea rotta, länsimetron rakentamista kriittisin silmin seurannut toimittaja Tommy Pohjola ja 10-vuotias joukkoliikennetubettaja Krisu Nuotio.
Länsimetro houkutteli neitsytmatkalle satoja matkustajia, jotka jonottivat asemalla jo varhain aamulla. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet ensimmäiseen junaan. Tungoksesta huolimatta tunnelma junassa oli iloinen.
Arvion mukaan 100 000 matkustajaa liikkuu päivittäin 14 kilometrin pituisella länsimetron osuudella. Uusia metroasemia on kahdeksan: Lauttasaari, Koivusaari, Keilaniemi, Aalto-yliopisto, Tapiola, Urheilupuisto, Niittykumpu ja Matinkylä. Metrojunat liikennöivät kahdella linjalla: Matinkylä–Vuosaari ja Tapiola–Mellunmäki.
Venäjä on jälleen käyttänyt veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä Syyrian kaasu-iskujen tutkinnan jatkosta. Japanin päätöslauselmaehdotus olisi antanut kaasuiskuja tutkineelle paneelille kuukauden jatkoajan.
Turvallisuusneuvosto on aiemmin antanut valtuutuksen tutkintaan perjantaiaamuun Suomen aikaa asti. Joint Investigative Mechanism (JIM)-nimisen tutkintaelimen tarkoituksena on ollut selvittää iskujen tekijät.
Venäjä oli jo aiemmin ilmoittanut vastustavansa ehdotusta, joka antaisi tutkijoille lisäaikaa. Yhdysvallat ja Venäjä olivat molemmat tehneet omat päätöslauselmaluonnoksensa neuvostolle, mutta Venäjä veti omansa pois ilman äänestystä.
Torstaina Venäjä taas esti veto-oikeudellaan Yhdysvaltain luonnoksen tutkinnan jatkamisesta. Yhdysvallat ehdotti tuolloin paneelille vuoden jatkoa.
Japani pyysi ehdotuksessaan neuvostoa jatkamaan kaasuiskuja tutkineen paneelin mandaattia 30 päivällä.
YK:n ja Kemiallisten aseiden kieltojärjestö OPCW:n yhteisen paneelin tutkinnassa on yritetty selvittää, kuka tai ketkä ovat Syyrian sodan aikana tehtyjen kaasuiskujen takana.
Venäjä käytti nyt turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan jo 11. kertaa Syyrian sodan aikana. Neuvoston kaikilla pysyvillä jäsenillä on veto-oikeus äänestyksissä.
Ruotsi vaati twitterissä välittömästi äänestyksen jälkeen, että neuvotteluja jatkettaisiin jonkun ratkaisun löytämiseksi, jotta tutkijat saisivat mandaatin jatkaa. "Emme jätä kiveäkään kääntämättä", Ruotsin YK-edustajat tviittasivat.
Sunnuntaina 12. marraskuuta Brusnitsnoen tulli Venäjällä havahtui venäläiseen henkilöautoon. Tullivirkailijat epäilivät, että autossa voisi olla piilossa tavaraa.
Auto läpivalaistiin, ja siinä havaittiin erikoisia pyöreitä muotoja. Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että autoon oli piilotettu Oltermanni-juustoa. Sen lisäksi autossa oli myös voita. Kaikkiaan autosta löytyi 258 erilaista elintarviketta, joiden yhteispaino oli 146 kiloa.
Voita oli kätketty auton takapuskurin sisälle ja juustoa matkustajatilan mattojen ja konepellin alle. Asiasta kertoo Venäjän tulli nettisivuillaan.
Juustoja oli piilotettu myös auton oveenBrusnitsnoen tulli
Suomalaiset elintarvikkeet suosiossa
Venäläisten ostosmatkailijoiden määrä Suomessa on viime kuukausina ollut rajussa kasvussa. Esimerkiksi Lappeenrannan Nuijamaan rajanylityspaikan kautta itärajan on alkuvuoden aikana ylittänyt yli 2,2 miljoonaa matkailijaa. Heistä suomalaisia oli reilut 230 000 ja venäläisiä noin kaksi miljoonaa.
Venäläiset saapuvat ostoksille suomalaisiin kauppoihin, koska he luottavat Suomessa ostettuja tuotteiden laatuun. Ostosmäärät ovat valtavia. Esimerkiksi pelkästään juustoa voi olla reilu ostoskärryllinen. Lisäksi haluttuja tuotteita ovat esimerkiksi lastenruoat, vaipat, metvursti, kala ja pakastekuivattu kahvi.
Kaikkiaan autossa oli 258 erilaista tuotetta.Brusnitsnoen tulli
Lappeenrannassa automarketin pihalla voi parhaimmillaan olla kymmenenkin venäläistä linja-autoa. Ostosmatkailijat saapuvat pääasiassa Viipurista ja Pietarista.
Venäjän EU:ta vastaan asettamien pakotteiden takia Suomesta saa viedä Venäjälle enintään viisi kiloa elintarvikkeita. Siksi linja-autojen kyydissä tulee myös matkustajia, jotka eivät tee ostoksia. He ovat mukava vain vievässä elintarvikkeita Heitä kutsutaan yleisesti nimellä kilotyttö tai kilomummo.
Juustojen ja voin takavarikosta kertoi ensin sanomalehti Etelä-Saimaa.
Venäläiset turistit ostavat lappeenrantalaisista marketeista valtaviä määriä suomalaista juustoa.Tommi Parkkinen/Yle
Kuusi tai seitsemän onnettomuustutkijaa pohtii tällä hetkellä kokoaikaisesti, miksi kiskobussi ja puolustusvoimien kuorma-auto törmäsivät vartioimattomassa tasoristeyksessä Raaseporin Skogbyssä lokakuun lopulla.
Onnettomuuskeskuksen johtaja Veli-Pekka Nurmi uskoo vakaasti, että neljän ihmisen hengen vaatineen tapauksen syyt saadaan selville.
– Me emme hae syyllisiä. Selvitämme tapaturmien kulun, syyt ja seuraukset sekä tehdyt pelastustoimet ja viranomaistoiminnan. Emme katso ainoastaan sitä onnettomuutta.
Ilmailu-, vesi- ja raideliikenneonnettomuuksien tutkinnan aloittamisen määräävät kansainväliset säännöt.
Muilta osin Onnettomuustutkintakeskus arvioi tutkinnan tarpeellisuutta yleensä siitä näkökulmasta, voidaanko onnettomuudesta tai vaaratilanteesta oppia jotain. Siksi tällä hetkellä tutkitaan esimerkiksi myös Turun elokuista puukotusta.
Kun muut vasta järkyttyvät, ovat tutkijat jo töissä
Veli-Pekka Nurmi on ollut mukana onnettomuustutkinnassa jo 1990-luvulla. Hän kehuu vuolaasti onnettomuustutkijoiden sitoutumista.
– Tämä on hyvin kuormittava työtä sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta meidät on rakennettu siten, että kun tutkinta käynnistyy, niin kone käynnistyy heti.
Onnettomuustutkijoita ajokoiriin vertaava Nurmi tietää, että molempien vaarana on luulla jaksavansa enemmän kuin jaksavat.
– Kun se tapaus tulee päälle, pitää miettiä, miten sitä ajokoiraa saa hillittyä. Ei sillä ole vilu, ei nälkä eikä sitä nukuta. Ison onnettomuuden alkuvaiheessa ei päähän mahdu mitään muuta kuin se onnettomuus. Muutama vuorokausi on erittäin kiivas.
Johtajan tehtävä on suojata tutkijoita painostukselta
Onnettomuustutkintakeskuksen loppuraportit ovat tunnetusti rankkaa luettavaa. Monien maine on pelissä.
Välillä joku haluaa vaikuttaa tutkijoihin kesken tutkinnan. Veli-Pekka Nurmi on se palomuuri tutkijoiden ja heitä lähestymään pyrkivien välissä. Painostukselle Nurmi on immuuni.
- Lähinnä tulee sellaista hienovaraista toivetta, että muistakaa ottaa tämä huomioon tai, voisiko tätä katsoa uudelleen.
Onnettomuustutkintakeskuksella on oma suojattu asema. Syyllisyys-, vastuu- ja vahingonkorvausasiat käsitellään aivan muualla kuin onnettomuustutkinnassa.
Ennen jokaista loppuraporttia, luonnos lähetetään vielä lausuntokierrokselle. Sieltä tuleviin palautteisiin Nurmi ja kumppanit suhtautuvat nöyryydellä.
- Ei sellaista tutkintaa olekaan, etteikö jotain muuteta lausuntojen perusteella. Meillä on tutkintaprosessi kuitenkin niin hyvässä kunnossa, ettei meitä kylmää. Mitä tahansa saa sattua, niin me pystymme tekemään siitä tutkinnan.
Inhimillinen virhe ei kelpaa syyksi
Vuonna 1996 perustetun Onnettomuuskeskuksen ensimmäinen johtaja oli legendaarinen Estonia-tutkija Kari Lehtola. Veli-Pekka Nurmen naama ei ole yhtä tuttu. Ja se sopii Nurmelle.
– Kun joku kysyy, niin vastaan, että olen valtion virkamies. Jos se ei riitä, niin sanon, että teen turvallisuushommia. Jos on pakko sanoa, mitä teen työkseni, niin ensimmäisenä kuulee aina, että sulla on ihan kauhee homma.
Mutta Nurmi itse on sitä mieltä, että tämän mielenkiintoisempaa hommaa ei olekaan. Keskuksen työnlaatuun hän on tyytyväinen, mutta hiukan Nurmea harmittaa, että vuoden 2008 Malagan bussiturma, jossa kuoli yhdeksän suomalaismatkailijaa, jäi heiltä tutkimatta.
Usein kuultu sanonta, jonka mukaan onnettomuudet aiheutuvat tekniikan pettämisestä, inhimillisestä virheestä tai hutiloinnista, kaipaisi Suomen johtavan onnettomuustutkijan mukaan jo päivittämistä.
- Inhimillinen virhe on aika typerä onnettomuuden syy. Ihminen on ja pysyy erehtyväisenä. Mutta siitä erehtyväisyydestä ei saa seurata katastrofaalisia seurauksia. Meitä kiinnostaa, miksi järjestelmä ei paikannut ihmisen erehdystä. Meille ei mitenkään käy inhimillinen virhe syyksi.
Yle seuraa lauantaiaamuna tiivisti, kun pitkään odotettu metroliikenne Espoon ja Helsingin välillä alkaa. Ylen suuri erikoislähetys alkaa kello 4.45 ja jatkuu läpi aamun puolillepäivin saakka. Lähetyksessä liikutaan niin junassa kuin asemillakin.
Metron kyytiin hyppää useita tuttuja nimiä politiikasta sekä talous- ja kulttuurielämästä. Metrossa tavataan muiden muassa Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä ja Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, Kynnys ry:n Kalle Könkkölä, espoolainen kansanedustaja Maria Guzenina (sd.) ja laulaja Isac Elliot.
Arvion mukaan 100 000 matkustajaa liikkuu päivittäin 14 kilometrin pituisella länsimetron osuudella. Uusia metroasemia on kahdeksan: Lauttasaari, Koivusaari, Keilaniemi, Aalto-yliopisto, Tapiola, Urheilupuisto, Niittykumpu ja Matinkylä. Metrojunat liikennöivät kahdella linjalla: Matinkylä–Vuosaari ja Tapiola–Mellunmäki.
Länsimetron koeajojen onnistumisesta ja käyttöönoton tilanteesta kerrottiin HKL:n tiedotustilaisuudessa lokakuussa.Vesa Moilanen / Lehtikuva
Ensimmäinen metrojuna lähtee liikenteeseen Espoon Matinkylästä lauantaina kello 5.09 ja Helsingin Vuosaaresta kello 5.15. Espoon Tapiolasta ensimmäinen metrojuna starttaa kello 6.00 ja Helsingin Mellunmäestä kello 5.20. Avajaispäivänä metroasemien ulkopuolella on oppaita neuvomassa matkustajia. Metro kulkee 70–80 kilometrin tuntivauhtia.
Tiheimmillään metrojen vuoroväli on arkisin ruuhka-aikoina 2,5 minuuttia Tapiolan ja Itäkeskuksen välillä. Iltaisin ja sunnuntaisin tällä osuudella liikennöidään viiden minuutin välein ja etäisimmille pysäkeille Matinkylään, Vuosaareen ja Mellunmäkeen pääsee kymmenen minuutin välein.
Useat rakentamisen ja käyttöönoton viivästykset nostivat kustannuksia
Länsimetro Oy perustettiin vuonna 2007. Yhtiö kertoi sivuillaan vuonna 2010, että länsimetron ykkösvaihe eli rataosuus Helsingin Ruoholahdesta Espoon Matinkylään otetaan käyttöön vuonna 2015. Toissa keväänä Helsingin seudun liikenne HSL uskoi näyttävässä mainoskampanjassaan, että metro saadaan liikkeelle elokuussa 2016.
Poliisi on takavarikoinut Kaakkois-Suomessa huomattavan määrän huumausainetta, joka sisältää karfentaniiliä. Poliisi epäilee, että huumausainetta on levitetty Kaakkois-Suomen kautta myös muualle Suomeen. Karfentaniilia on takavarikoitu ainakin kymmeniä grammoja.
– Se on tappavaa tavaraa. Yliannostuksen vaara on suuri. Se voi imeytyä myös ihon läpi, eli sitä ei tarvitse käyttää. Aineen käsittely riittää, kertoo rikoskomisario Tuomas Pöyhönen Kaakkois-Suomen poliisilaitokselta.
Poliisin mukaan ainetta on jatkettu fariinisokerilla, jolloin huumausaine muistuttaa hajultaan ja ulkonäöltään fariinisokeria. Poliisi ei kerro paikkakuntaa, jolta aine on löydetty. Yksi henkilö on vangittu.
Huumausaineen käyttöön liittyy vakava yliannostuksen vaara. Se on vaikutuksiltaan vahvin tunnettu opioidi. Laillisesti karfentaniilia käytetään eläinlääkkeenä, esimerkiksi suurten eläinten tainnuttamiseen.
Tulli takavarikoi lääkeainetta viime kesänä. Tuolloin aine löytyi postiliikenteestä. Poliisi kertoo, että ainetta on myyty Suomessa mahdollisesti heroiinina. Aiemmin tänä syksynä Aamulehti kertoi, että karfentaniilia oli löytynyt vainajista Sisä-Suomen poliisilaitoksen alueella.
Karfentaniili on laboratorio-oloissa valmistettu synteettinen opioidi, joka on fentanyylijohdos. Aine on jopa 10 000 kertaa morfiinia voimakkaampaa, eikä ihmiselle voida annostella turvallista käyttöannosmäärää. Aikuisen ihmisen tappava annos karfentaniilia on noin 0,03 milligrammaa. Esimerkiksi aikuisen tappava annos heroiinia on 30 milligrammaa.
Karfentaniili on keskushermostoa lamaannuttava aine, ja sen vuoksi karfentaniili voi aiheuttaa äkillisen kuolemaan johtavan tukehtumisen. Lääkeaine imeytyy myös hengityksen ja ihokosketuksen kautta elimistöön.
Karfentaniilia ei ole luokiteltu huumausaineeksi YK:n yleissopimuksessa. Sen sijaan Suomessa kansallisesti karfentaniili katsotaan huumeeksi. Luokitus lääkeaineesta huumeesta on Suomessa tehty tällä viikolla.
Pääkaupunkiseudun muuta maata selvästi korkeammat kiinteistöjen arvot heijastuvat myös niistä maksettuihin kiinteistöveroihin. Helsingin seudun omakotiomistajat maksavat huimasti korkeampia kiinteistöveroja kuin pientalonpitäjät muualla Suomessa.
Ylivoimaisena ykkösena komeilee Kauniainen (taulukko ohessa). Omakotitalon Kauniaisissa omistava saa varautua maksamaan kiinteistöveroa lukaalistaan keskimäärin yli 3000 euroa vuodessa. Luku on keskiarvo pientalojen maksamista kiinteistöveroista, korkeampia ja matalampia löytyy.
Yle Uutisgrafiikka
Muukin kärkipää on samoilta seuduilta. Yli tonnin kerhoon kuuluvat lisäksi Helsinki ja Espoo. Kaikkien kuntien keskimääräiset kiinteistöverot omakotitalolta tai kesämökiltä voi käydä katsomassa Ylen kuntakohtaisesta kiinteistöverokoneesta. Omakotitalon tavallinen kiinteistövero on maassa keskimäärin noin 250-300 euroa vuodessa, kesämökin normilasku pyörii 200 euron paikkeilla.
Ei syytä kunnassa
Syy Kauniaisten ykköstilaan ei ole kaupunginvaltuustossa: Kauniaisten kiinteistöveroprosentit ovat niin alhaiset kuin laki sallii. Kauniainenhan on kuntaverossakin aina erottunut muita kuntia edullisempana veroparatiisina.
Yle Uutisgrafiikka
Kauniaisten euroissa hinnakkaan veron taustalla on kiinteistön verotusarvo, Kauniaisissa vielä erityisesti tonttien verotusarvo. Tontit ovat Kauniaisissa hyvin hinnakkaita ja niinpä niiden verotusarvotkin ovat korkeita. Kun rakennustenkin verotusarvot ovat maan kärkipäätä, niin maksettavaa kertyy. Kiinteistövero lasketaan verotusarvon ja kiinteistöveroprosentin tulona maapohjasta ja rakennuksista erikseen. Oheisten taulukkojen luvut ovat omakotitalolta ja kesämökiltä keskimäärin kussakin kunnassa maksettuja kiinteistöveroja (maapohja+rakennukset laskettuna yhteen).
Kiinteistöveron laskukaava on sama muuallakin maassa, mutta kun rakennusten ja maapohjan verotusarvot ovat paljon alhaisemmat, jää maksettava verokin matalaksi. Edullisinta on se on maaseudulla. Esimerkiksi Valtimolla, Pellossa ja Lieksassa selviää keskimäärin 150-160 euron vuosittaisella kiinteistöverolla.
Tosin vielä edullisempaa on monessa Ahvenanmaan kunnassa, koska niiden ei tarvitse noudattaa kiinteistöverolain alarajoja, vaan ne voivat määrätä prosentiksi pyöreän nollan tai siitä ylöspäin aina lain ylärajaan asti. Moni saarimaakunnan kunta noudattaakin nollaveroa kiinteistöveroissaan.
Helsinki kallis mökkikunta
Kesämökkejä Ahvenanmaalla kuitenkin verotetaan yleisemmin kuin vakituisia asuntoja, mutta yleensä hyvin maltillisesti. Manner-Suomen edullisuuskärki lLänsi-Suomen kunnista. Siellä mökin verolasku on reilun satasen vuodessa.
Yle Uutisgrafiikka
Kalleimmat mökkiverottajakunnat taas löytyvät sieltä, missä huvilat ovat muutenkin maan hinnakkaimpia: Uudeltamaalta. Kärjessä ovat Helsinki, Espoo, Raasepori ja Porvoo. Mökkivero hipoo Helsingissä jo tonnia.
Ihmiset hurrasivat, kun metro saapui Matinkylän asemalle ja jatkoi sieltä matkaansa kohti itäistä Helsinkiä.
Metrohuumaa olivat teekkareiden lisäksi juhlimassa useat poliitikot ja julkisuuden henkilöt. Mukana olivat muun muassa Espoo kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä, yrittähä Jari Sarasvuo, Jyrki Kasvi (vihr.), Maria Guzenina (sd.) sekä Egoritrippi-yhtyeestäkin tunnettu Mikki Kauste (vihr.).
Arvioiden mukaan päivittäin länsimetroa tulee käyttämään noin 60 000 matkustajaa.
Yli miljardi euroa maksaneen länsimetron valmistuminen on ollut pitkä projekti. Länsimetron rakentaminen alkoi vuonna 2009.
Ensimmäinen länsimetron juna on lähtenyt onnistuneesti liikkeelle Espoon Matinkylästä kohti Helsingin Vuosaarta. Metro lähti matkaan kello 5.09. Tunnelma junassa oli iloinen, kaikki halukkaat eivät mahtuneet ensimmäiseen junaan.
Asemalle oli kerääntynyt satoja ihmisiä jo ennen aamuviittä. Ylen erikoislähetys paikalta näytti, että väkeä oli kerääntynyt myös muille asemille.
- Mahtavalta tuntuu, kun on vielä itse ollut vuonna 2006 päättämässä länsimetron rakentamisesta, kommentoi Ylelle ensimmäiselle matkalle osallistunut kansanedustaja ja Espoon kaupunginvaltuutettu Maria Guzenina-Richardson (sd).
Metroa ajetaan kahdella linjalla, jotka kulkevat Matinkylästä Vuosaareen ja Espoon Tapiolasta Helsingin Mellunmäkeen.
Helsingin seudun liikenteen (HSL) alueella avautui kahdeksan uutta metroasemaa: Lauttasaari, Koivusaari, Keilaniemi, Aalto-yliopisto, Tapiola, Urheilupuisto, Niittykumpu ja Matinkylä.
Oletko mukana aamun ensimmäisillä matkoilla? Jaa kokemuksesi tunnuksilla #yle ja #länsimetro!
Saksalaismieheltä kesti 20 vuotta saada takaisin auto, jonka pysäköintipaikan hän unohti, kirjoittavat saksalaislehdet.
Mies pysäköi autonsa Frankfurtissa vuonna 1997 eikä löytänyt sitä enää ollessaan lähdössä. Mies epäili, että auto on varastettu, ja ilmoitti poliisille auton kadonneen, kertovat muun muassa FM1, Der Westen ja Augsburger Allgemeine -uutissivustot.
20 vuotta myöhemmin poliisi soitti, että auto on löytynyt. Auto oli siellä, minne mies oli sen pysäköinyt, teollisuusrakennuksen autotallissa. Autoon kiinnitettiin huomiota, koska talo aiotaan purkaa.
Nykyisin 76-vuotiaan omistajan ilo auton löytymisestä jäi lyhytaikaiseksi. Auto oli niin ruostunut, että se vietiin romutettavaksi.
Tapaus ei ole tavaton. Augsburger Allgemeine kertoo muun muassa Münchenissä sattuneesta tapauksesta, jossa nainen sai kahden kuukauden päästä takaisin auton, jonka parkkipaikan hän oli unohtanut. Toisessa tapauksesa mieheltä kesti kaksi viikkoa löytää Münchenissä lähelle hotelliaan pysäköimänsä auto.
Brittilehti The Independent kertoo, että eräs juhlimaan mennyt mies sai puolestaan Münchenissä kahden vuoden päästä takaisin auton, jonka oli kadottanut. Auto löytyi neljän kilometrin päästä paikasta, jonne mies oli luullut pysäköineensä sen.
Skotlantilaismies joutui odottamaan autonsa löytymistä puoli vuotta unohdettuaan sen parkkipaikan Manchesterissa Englannissa. Mies oli yrittänyt itse etsiä autoa viisi päivää. Iloa auton löytymisestä varjosti se, että parkkisakko oli noussut tuhansiin puntiin, The Independent kertoo.
Haastattelun aikana Emma Uusi-Kokko, 18, nauraa useasti. Paljon useammin kuin moni muu. Se on varmasti yksi syy sille, miksi Uusi-Kokko nähdään kannustajana.
Uusi-Kokko sai hiljattain asenteestaan yllättävän palkinnon. Postilaatikkoon saapui kutsu Linnan juhliin tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä ja rouva Jenni Haukiolta.
– Olin Suomen lukiolaisten liiton liittokokouksessa Espoossa, kun äiti kysyi WhatsAppissa, miksi olen saanut Niinistöltä kirjeen. Kun äiti sai kirjeen auki, siellä luki, että minut on kutsuttu Linnan juhliin. Olin ihan paniikissa, Uusi-Kokko kertoo.
Kutsu tuntuu Uusi-Kokosta satumaiselta.
– Ehkä absurdein asia ikinä tässä maailmassa.
Ylioppilasteatterin ohjaajaksi jo 17-vuotiaana
Emma Uusi-Kokon kutsu on yhdistettävissä presidentti Niinistön alkuvuodesta lanseeraamaan Kannustusryhmä-hankkeeseen, jonka tavoitteena on nostaa esiin ja ottaa käyttöön sellaisia kannustamisen keinoja, joilla kiusaamista saadaan vähennettyä.
Linnan juhlien kutsua varten eri tahot etsivät ympäri maata nuoria, joiden on nähty edistäneen alueellaan myönteistä ja kannustavaa toimintakulttuuria. Jokaisesta maakunnasta kutsuttiin juhliin kaksi kriteereihin sopivaa nuorta.
Uusi-Kokko kokee myös itse sopivansa kuvaukseen.
– Kun teen asioita, pääpointtini on, että kaikille tulisi mahdollisimman hyvä mieli, hän sanoo.
Uusi-Kokko on ansioitunut muun muassa Pohjanmaan lukiolaisten viestintävastaavana sekä Vaasan nuorisovaltuustossa tapahtumajärjestäjänä. Viime aikoina ison osan ajasta on kuitenkin vienyt teatteri.
Uusi-Kokko ohjaa Vaasan ylioppilasteatteri Rampissa Saara Turusen kirjoittamaa Puputyttöä, jonka näytöskausi on parhaillaan kesken. Hän pääsi teatterin riveihin 14-vuotiaana, ylioppilasteatterin historian nuorimpana, ja kuulemansa mukaan hän on myös teatterin kaikkien aikojen nuorin ohjaaja.
– Ryhdyin ohjaamaan 17-vuotiaana. Harjoituskauden puolivälissä täytin 18 vuotta.
Kihlauspyyntöjä satelee
Emma Uusi-Kokko uskoo, että tulossa on asiallinen ja hieno juhla, jossa on luvassa paljon seisomista korkokengät jalassa. Haastatteluhetkellä hän ei vielä ollut aivan varma, onko hänen mahdollista kutsua paikalle avecia.
– En tiedä, onko siinä jokin juttu, että pitää olla avioliitossa tai avoliitossa. Kihlauspyyntöjä on ainakin tullut paljon viime päivinä, hän nauraa.
Emma Uusi-Kokko, kenet toivoisit tapaavasi linnan juhlissa?
– Antti Holman! Minulla on ollut koko elämäni ajan haaveena, että hän olisi paras kaverini. Kertoisin hänelle vitsejä.
Viime kuukausina Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi on tullut Emma Uusi-Kokolle tutuksi. Hän ohjaa siellä parhaillaan esitettävää Puputyttöä.Jarmo Panula/Yle
Eteläkorealaiset kirurgit ovat hämmästyneet löydettyään Etelä-Koreaan paenneen pohjoiskorealaisen sotilaan suolistosta kymmenittäin valtavia loiseläimiä.
Yhdysvaltalaisen viikkolehdti Newsweekin artikkelissa loismatojen syyksi epäillään Kim Jong-unin ohjeistusta levittää pelloille ihmisen ulostetta sadon lannoitteeksi. Asiasta kirjoittaa myös uutistoimisto Reuters.
Eristäytyneen Pohjois-Korean johtajan kerrotaan antaneen maanviljelijöille vuonna 2014 ohjeistuksen ihmisulosteen, eläinjätteiden ja kompostijätteen käyttämisestä pelloilla lannoitteena. Eläinperäiset lannoitteet ovat Pohjois-Koreassa kortilla karjan vähyydestä johtuen.
Kim Jong-unin virallinen ohjeistus on jouduttanut käsitystä, jonka mukaan ihmisen jätteet ovat parasta lannoitetta sadolle huolimatta vaarallisista loiseläimistä, joita siitä on löydetty.
Pohjoiskorealaista sotilasta hoitanut eteläkorealainen lääkäri kommentoi Newsweek-lehdelle, ettei ole 20-vuotisella kirurgin urallaan törmännyt vastaavankokoisiin loisiin oppikirjojen ulkopuolella.
Valtavat loiset sekä vakavasti loukkaantuneen sotilaan suolisto osoittivat pohjoiskorealaisen ruokavalion surkeuden, arvioi loiseläimiin erikoistunut Soulin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori Choi Min-Ho.
- Vaikka meillä ei ole tutkimustietoa Pohjois-Korean terveydellisistä oloista, lääketieteen asiantuntijat olettavat että loisongelma on laajalle levinnyttä maassa, Choi Min-Ho kommentoi Newsweek-lehdelle.
Lue Newsweek-lehden artikkeli tästä ja Reutersin artikkeli tästä.
Yhdysvaltain ydinaseiskuista vastaava kenraali kieltäytyisi toteuttamasta presidentti Trumpin määräämää ydinaseiskua, jos se olisi kenraalin mielestä laiton. Yhdysvaltain ilmavoimien strategisen komentokeskuksen (USSTRATCOM) päällikkönä toimiva kenraali John E. Hyten esitti lausumansa kansainvälisessä turvallisuusfoorumissa Halifaxissa.
Kadonneesta sukellusveneestä ehkä hätäsignaaleja
Argentiinan puolustusministeriön mukaan kadoksissa oleva sukellusvene San Juan on mahdollisesti yrittänyt ottaa yhteyttä satelliitin välityksellä. Ministeriön mukaan se on havainnut seitsemän epäonnistunutta yhteydenottoyritystä, jotka todennäköisesti tulivat sukellusveneestä. Vene ja sen 44 hengen miehistö katosivat keskiviikkona. Vene oli tuolloin Argentiinan rannikon keskivaiheilla.
Argentiinan laivaston julkaisema, päiväämätön kuva San Juan -sukellusveneestä.Argentiinan laivasto / EPA
Geologisen tutkimuskeskuksen poikkeuksellinen rooli muuttunut
Malminetsintä on vilkastunut Suomessa. Samalla perinteisesti päävastuuta malminetsinnästä kantaneen Geologisen tutkimuskeskuksen rooli on pienentynyt ja yksityisten yritysten rooli kasvanut. Monet malminetsintägeologit ovat huolissaan, mihin tilanne johtaa, kun kallioperäkartoitus on jäämässä yksityisten yritysten harteille.
Malminetsintäkairauksista saatavia näytteitä.Jarmo Honkanen / Yle
"Teatteri on seksuaaliselle ahdistelulle altis yhteisö"
– Teatteri on seksuaaliselle ahdistelulle erittäin altis paikka. Siellä työskennellään keholla ja tunteilla. Tunteiden ilmaisussa voidaan käyttää jopa manipulaatiota, sanoo Ylen kulttuurivieras, teatteriohjaaja Milja Sarkola. Hän on hämmentynyt siitä laajuudesta, jolla tietoa seksuaalisesta ahdistelusta on vyörynyt viime viikkoina.
Milja SarkolaNella Nuora / Yle
Sunnuntai sateinen, alkuviikosta kylmenee
Sunnuntaina lumi- ja räntäsateita yltää etelästä Pohjois-Pohjanmaalle asti. Rannikoilla voi tulla vettä. Lapissa on poutaista ja selvästi muuta maata kylmempää. Lue tarkemmat säätiedot Ylen sääsivuilta.
Joulukuussa 2002 hypättiin Lahdessa kaksi tärkeää Continental-cupin osakilpailua, joissa haettiin Val di Fiemmen MM-kilpailuihin hyvää hyppytuntumaa ja itseluottamusta.
Suomalaisten odotettiin hallitsevan kotimäkensä metkut, mutta Itävalta yllätti kaikki. Joukkueen valmennusporras, valmentaja Alexander Pointner ja mäkihypyn ja yhdistetyn lajijohtaja Toni Innauer marssittivat kisapaikalle joukon alle 20-vuotiaita nuorukaisia, joiden nimet olivat monille tuntemattomia ja jopa vaikeita lausua, ja nämä nuorukaiset tekivät Lahden mäessä, mitä tahtoivat.
Itävaltalaiset pokkasivat palkinnot, kun taas Suomen joukkueessa vallitsi pienoinen paniikki: Harri Ollin seitsemäs sija oli joukkueen paras sijoitus. Lajijohtaja Janne Marvaila kutsui valmentajat kokoon ja totesi Suomen joukkueen pudonneen pahasti kelkasta. Kysymys kuuluikin: tyydytäänkö tilanteeseen vai ryhdytäänkö töihin?
Valmentajat päättivät kääriä hihansa, ja seuraavien viikkojen aikana joukueessa kävikin melkoinen tohina, kun hyppypukuja ommeltiin eri tavoin ja lukuisia eri asioita testailtiin. Kun Val di Fiemmen kisat alkoivat, valmennusjohto oli varma, että Itävallan etumatka oli ajettu kiinni.
Valmennusjohto oli myös luottavainen hyppääjävalintoihinsa. Val di Fiemmen mäkikisat hypättiin iltakisoina, jolloin Predazzon mäessä vallitsi takatuuli. Takatuuleen tarvittiin vahvajalkaisia hyppääjiä, jotka osasivat ponnistaa kovaa, pelkkä lentäminen ei riittänyt. Ja Suomen joukkueesta löytyi hyviä ponnistajia.
Sen sijaan Innauerin nuoret suojatit, jotka olivat menestyneet Lahden jälkeenkin niin hyvin, että heidät piti valita MM-kisoihin, eivät takatuuleen hyppäämistä hallinneet.
Suomen joukkueen johdossa nähtiin monia myhäileviä ilmeitä, kun ensin Matti Hautamäki toi suurmäen hopeaa ja vain päivää myöhemmin Janne Ahonen, Tami Kiuru, Arttu Lappi ja Hautamäki ankkurina taistelivat Suomelle joukkuemaailmanmestaruuden. Suurin odotuksin kisoihin lähtenyt Itävalta jätettiin kokonaan ilman MM-mitalia.
Vankaksi ja murenemattomaksi luultu suomalaisen mäkihypyn pyramidi alkoi rapistua. Pieni pala kerrallaan.
Tämä oli tilanne usein mäkihyppymaailmassa 2000-luvun alkupuolella: vaikka Suomen valta-asemaa horjutettiin, Suomen mäkihypyn huipulla tämä koettiin vain pienenä töytäisynä.
Suomi oli lajissa edelläkävijä monella saralla, kuten esimerkiksi harjoittelussa, olosuhteissa ja ajoittain myös välinepuolella. Kun mäkihypystä tuli niin sanottu painoluokkalaji vuosituhannen vaihteessa, olivat suomalaiset mäkihyppääjät ravintoasioissakin tilanteen tasalla. Ja jos joku muu maa keksi jotain uutta, ei mennyt kauaakaan, kun suomalaishyppääjät olivat saaneet tämän etumatkan kiinni.
Mutta samaan aikaan, kun menestystä tuli, alkoi vankaksi ja murenemattomaksi luultu suomalaisen mäkihypyn pyramidi rapistua. Pieni pala kerrallaan. Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja pian jäljellä oli enää yksittäisiä seiniä pystyssä.
Mäkihypyssä riitti 2000-luvun taitteessa arvokisojen mitalimiehiä ja maailmancupin menestyjiä. Laji kukoisti myös sponsoririntamalla ja se kiinnosti suurta yleisöä.
Samaan aikaan Hiihtoliiton suurin laji, maastohiihto, kamppaili Lahden MM-hiihtojen dopingkatastrofin takia. Ja juuri kun laji oli päässyt takaisin pinnalle, tuli Kaisa Variksen dopingkäry Val di Fiemmen MM-kisoissa ja veti lajin sekä lajin talouden uudelleen pinnan alle.
Vaikeina aikoina Hiihtoliitossa muut lajit auttoivat ja rahaa liikutettiin lajien välillä, jotta maajoukkuetoiminta ei kärsisi liikaa. Mäkihyppy ja yhdistetty olivat tässä tapauksessa antavana osapuolena.
Vaikka liitossa yhteistyö lajien välillä sujui lähes kivuttomasti, ei tilanne ollut sama kentällä. Vastakkainasettelu hiihdon ja mäkihypyn välillä kasvoi sitä enemmän, mitä paremmin mäkihypyllä meni.
Hiihdon asema oli vahva liiton “kabineteissa” ja mäkihyppy, yhdistetty, alppihiihto sekä freestyle olivat vuosikymmeniä Hiihtoliiton liittovaltuustossa lähinnä “kuunteluoppilaina”. Lajit saatiin samanarvoiseen asemaan vasta vuonna 2005 sääntömuutoksella.
Tomi Hänninen
Juuri tuona vuonna 2005 mäkihyppy sekä yhdistetty tekivät huikean tuloksen kilpailullisesti: Janne Ahonen voitti suurmäen maailmanmestaruuden ja dominoi maailmancupia. Hän voitti ennätykselliset 12 osakilpailua ja sai hyvää taustatukea 6 osakilpailua voittaneelta Matti Hautamäeltä. Yhdistetyn puolella Hannu Manninen voitti maailmancupin ja 10 osakilpailua.
Menestyksen ja menestyksettömyyden lisäksi raha näytteli suurta roolia maastohiihdon ja mäkihypyn suhteiden viilenemisessä – eikä vain Lahden tai Kaisa Variksen tapausten tuoman talouskurimuksen takia.
Mäkihypyn suurimpia tulolähteitä oli niin sanottu EBU-raha, joka tuli Euroopan yleisradioliiton televisiointisopimuksesta. Menestyksen myötä mäkihypyn EBU-rahojen pelättiin valuvan menestymättömille lajeille, kuten maastohiihdolle.
– Se oli suunnilleen joka viikko, kun tuli kyselyä, onko EBU-rahojen jako oikein, saako mäkihyppy kaiken sen rahan, mikä sille kuuluu sopimuksen perusteella vai viekö maastohiihto nekin rahat, Hiihtoliiton entinen toimitusjohtaja Jari Piirainen kertoi.
Vauhtisokeus iski juuri silloin, kun olisi pitänyt painaa jarrua
Mäkihypyn hyvä taloudellinen tilanne oli antanut lajille hyvän mahdollisuuden kasvattaa toimintaansa. Lajiin oli rakennettu toimivat järjestelmät, kilpailu seurojen välillä oli hyvää, junioreita riitti maajoukkueisiin. Kauan kaivattu B-maajoukkuekin oli perustettu ja junioreille oli kilpailutarjontaa niin piirikunnallisissa kuin kauden kohokohtana pidettävissä Hopeasompa-kilpailuissa.
Liitto pystyi jopa maksamaan A-maajoukkuehyppääjille kuukausittaisen korvauksen. Kyseessä ei suinkaan ollut samantapainen kuukausipalkka, mitä Itävallassa tai Saksassa hyppääjille maksettiin, mutta urheilijat saivat palkintorahojen lisäksi jonkin verran tuloja myös tästä. Se oli saavutettu etu, josta urheilijat pitivät myöhemmin kynsin hampain kiinni.
Resurssien kasvaessa entisestään halusi mäkihyppy kasvattaa myös organisaatiotaan ja liiton palkkalistoille otettiin lisää osaajia. Samalla keskityttiin välinekehitykseen ja nostettiin esille uusia olosuhdehankkeita, kuten esimerkiksi Suomutunturin lentomäkihanke.
Iso pyörä pyöri, kierrokset kasvoivat ja lajin sisällä uskottiin hyvinvoinnin jatkuvan hamaan tulevaisuuteen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä maailmantalous nitkahti alaspäin. Vuonna 2007 alkoi finanssikriisi ja seuraavana vuonna puhuttiin jo taantumasta.
Suomen mäkihypyssä taloudellisia ongelmia oli jo aikaisemmin, sillä maajoukkueen pääsponsorina toiminut itävaltalainen Dark Dog -energiajuomayhtiö joutui Suomessa vaikeuksiin ja vetäytyi sopimuksestaan. Tämä jätti lajin budjettiin satojen tuhansien eurojen loven.
Lisäksi lajille elintärkeä EBU-raha oli sidottu dollariin ja vuosina 2004-2007 dollarin kurssin heikkeneminen oli syönyt tästä summasta noin 1,2 miljoonaa euroa, noin 300 000 euroa vuotta kohti.
Tilannetta ei helpottanut sekään, että kauden 2006-2007 MM-kilpailut pidettiin Sapporossa, Japanissa, ja kisareissu Aasiaan oli kallis. Sapporon menestys jäi suomalaismäkihyppääjiltä myös vaisuksi, sillä ainoastaan Harri Olli onnistui tuomaan suurmäen MM-hopeaa.
Harri Olli kimpaantui ja haukkui lajijohtajan monin sanankääntein lentokentällä vastassa oleville toimittajille.
Harri OlliTomi Hänninen
Seuraava kausi ei ollut helppo etenkään taloudellisesti ja Lahden yksi peruttu maailmancupin osakilpailu tuli kalliiksi. Urheilullisesti Janne Ahosen maailmancupin menestys ja Keski-Euroopan mäkiviikon voitto sekä lentomäen MM-kisojen pronssi ja joukkuehopea pitivät tilanteen positiivisena.
Oma lukunsa oli sitten tapaus Harri Olli, joka käänsi median huomion urheilullisista saavutuksista täysin muualle lentomäen MM-kisoissa.
Olli oli päättänyt lähteä viihteelle Oberstdorfin yöhön ja lajijohtaja ilmoitti Ollille joukkueen palattua takaisin kotimaan kamaralle, että tämän pitäisi antaa seikkailuistaan selvitys mäkivaliokunnalle. Tästä Olli kimpaantui ja haukkui Marvailan monin sanankääntein lentokentällä vastassa oleville toimittajille ja ilmoitti, ettei enää hyppää Marvailan alaisuudessa.
Tapausta käsiteltiin mediassa seuraavat päivät, eikä kukaan tuntunut enää muistavan Ahosen tai Suomen joukkueen saavuttamia MM-mitaleja. Ollin ja Marvailan välit tasaantuivat jo parin päivän kuluttua, mutta tilanne jäi elämään pitkäksi ajaksi niin mediassa, joukkueen kuin työyhteisön sisällä. Se oli jättänyt myös tahran maajoukkueen imagoon.
Oli pakko karsia, mutta karsittiinko vääriä oksia?
Yleisen taloustilanteen heikentyessä isot yritykset rupesivat sulkemaan rahahanojaan ja tämä näkyi sponsoroinnissa. Mäkihypyssä jouduttiin supistamaan toimintaa, aluksi juustohöylällä viilaten, lopulta isommin.
Vuosina 2003-2006 Suomi oli välinekehityksessä maailman kärkimaita, mutta maailman kärjessä pysyminen on aikaavievää ja kallista, ja harha-askelia tulee väkisinkin. Kaikki tiet eivät vie eteenpäin.
Mäkihyppy sai isoihin projekteihin avustusta liiton ulkopuolelta, esimerkiksi älymono-projektille myönnettiin Tekes-rahaa 300 000 euroa, mutta välinekehityksestä oli helpointa tinkiä, kun rahat olivat vähissä.
Jaani Lampinen
Lajijohtaja halusi pitää kiinni lajin näyteikkunasta, ja turvata A-maajoukkueen toiminnan niin pitkään kuin mahdollista. Huippu-urheilu toi rahaa, mutta huippuun sitä enimmäkseen myös paloi. Toisaalta sekään ei auttanut menestykseen, koska palkintosijoja toivat usein vain tietyt yksilöt.
Sama, vanha porukka kiersi ympyrää ja yritti uudelleen päästä mukaan maajoukkueeseen. Tommi Nikunen
A-maajoukkuetta vuosina 2002-2008 valmentanut Tommi Nikunen myönsi olleensa päävalmentaja-aikanaan sokea sille, mitä kentällä tapahtui. Vuosina 2004-2006 hän huomasi kuitenkin erään huolestuttavan piirteen.
– Silloin huomasin, ettei Continental-cupin joukkueesta tullutkaan enää uusia nimiä tarjolle. Sama, vanha porukka kiersi ympyrää ja yritti uudelleen päästä mukaan maajoukkueeseen.
Missä vaiheessa kenttätyö unohdettiin, vai unohdettiinko sitä? Näihin kysymyksiin ei välttämättä löydy yksiselitteistä vastausta ja vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy.
Suomalainen mäkihyppy oli vuosikymmenien ajan nojautunut talkootyöhön ja vapaaehtoisiin seuratyöntekijöihin. Kuten monessa muussa pienessä lajissa, myöskään mäkihypyssä vapaaehtoisten määrä ei ole ollut suuri. Vuosikymmeniä mukana olleet alkoivat pikkuhiljaa ikääntyä ja väsyä, eikä heidän työlleen aina löytynyt jatkajia.
Rukan mäen tuuliverkkoTomi Hänninen
Samaan aikaan Suomen mäkihyppyrikanta alkoi rapistua, kun talkoolaiset eivät olleet niitä kunnostamassa. Paavo Talonpojan, Tapio Räisäsen ja Aatto Lamminpään kaltaisia uurastajia, jotka olivat puhaltaneet porukkaan yhteishenkeä, rakennuttaneet tai korjauttaneet pienmäkiä, ei löytynyt tarpeeksi.
Talonpoika on laskenut omalta alueeltaan eli Etelä-Karjalasta hävinneen vuosikymmenten saatossa yli 20 hyppyrimäkeä ja nyt on enää muutama jäljellä. Samansuuntaista kehitystä on ollut havaittavissa muissakin piireissä.
Suomalaisten mäkien ongelma oli myös sen profiilien vanhanaikaisuus, jotka poikkesivat Keski-Euroopan Wolfgang Happlen suunnittelemista mäistä. Jos hyppääjä pääsi hyvin sinuiksi kotimaan mäkien hyppyrinokkien kanssa, ei se suinkaan taannut menestystä kansainvälisillä kentillä.
Kun laji menestyy, ei ole väliä, miltä kanavalta se tulee. Ihmiset löytävät kyllä lajin. Mutta kun ei tule menestystä eikä olla enää aallonharjalla, se näkyy monissa asioissa. Tommi Nikunen
Kenttää ja ruohonjuuritasoa ei jätetty täysin oman onnensa nojaan. Kari Pätäri oli aloittanut mäkihypyn ja yhdistetyn valmennus- ja koulutuspäällikkönä keväällä 2006, joten koulutustapahtumia oli tarjolla. Aluekoordinaattorijärjestelmäkin oli hyväksi havaittu, sillä se toimi muun muassa mäkikoulutoiminnan moottorina. Juniori- ja kenttätoiminta kuitenkin kärsi ja panostus heikkeni sitä mukaa, kun taloudelliset resurssit pienenivät.
B-maajoukkueen toiminnasta tuli lähinnä nimellistä, kotimainen kilpailujärjestelmä hyytyi eikä alempien tasojen kansainvälisissä kilpailusarjoissa enää nähty suomalaisedustajia samaan tahtiin kuin aiemmin.
Samaan aikaan pienenivät myös harrastajamäärät. Nämä näkyivät karusti muun muassa vähenevissä Hopeasompa-osallistujamäärissä. Aikaisemmin tapahtuma oli houkutellut paikalle aina parisensataa osallistujaa, nykyään puhutaan enää reilusta viidestäkymmenestä osallistujasta.
Minna Heikura / Yle
Lajien välillä käytiin kovaa kilpailua harrastajamääristä, eikä mäkihyppy pystynyt houkuttelemaan uusia harrastajia lajin pariin ainakaan helppoudellaan. Mäkeen ei voinut mennä vain hyppäämään, vaan ensin tarvittiin välineet ja olosuhteet kuntoon. Muut muotilajit vetivät tässä pidemmän korren.
–Mäkihyppy on extreme-laji, jossa drop out on suuri, etenkin siinä vaiheessa kun siirrytään suurempiin mäkiin, Pätäri totesi.
Oman sivujuonteensa tilanteeseen tarjosi myös se, että vuodesta 2006 lähtien mäkihyppykilpailut näkyivät suorina enimmäkseen maksukanavilla. Suuret yleisöt hävisivät hiljalleen eikä nuorten harrastajien esikuvat olleet esillä yhtä usein kuin aiemmin.
- Kun laji menestyy, ei ole väliä, miltä kanavalta se tulee. Ihmiset löytävät kyllä lajin. Mutta kun ei tule menestystä eikä olla enää aallonharjalla, se näkyy monissa asioissa, kuten esimerkiksi yhteistyökumppaneissa, Nikunen sanoi.
Oma yhdistys hajotti enemmän kuin yhdisti
Vuonna 2008 suomalaista hiihtomaailmaa ravisteltiin jälleen, kun Keskusrikospoliisi avasi lisätutkinnan niin kutsutussa STT:n doping-oikeudenkäynnissä. Tämä oli lisäsysäys Hiihtoliiton muille lajeille, etenkin alppihiihdolle ja freestylelle, jotka halusivat ottaa pesäeron maastohiihtoon, itsenäistyä ja perustaa omat lajiyhdistyksensä.
Marraskuussa 2008 Tampereella pidetyssä liittovaltuuston kokouksessa päätettiin mullistaa koko Suomen Hiihtoliiton organisaatio. Samalla lakkautettiin peräti yhdeksän työtehtävää, muun muassa maastohiihdon ja mäkihyppy-yhdistetyn lajijohtajan toimet.
– Ajatuksena oli, että kun lajit itsenäistyvät ja tulee omat yhdistykset, ne pääsevät aloittamaan puhtaalta pöydältä, ilman vanhoja rasitteita ja vanhaa henkilökuntaa. Yhdistyksille annettiin vapaus valita, miten aikovat jatkossa toimia ja organisoitua, Piirainen selvitti.
Kukaan ei katsonut kokonaisuutta, kysellyt perään tai kysynyt miten työntekijät voivat.
Heikossa taloudellisessa tilanteessa olleen mäkihyppy-yhdistetyn linjassa lajijohtajan vakanssin lopettaminen näkyi merkittävästi, sillä toimistosta lajia pyörittivät lajijohtajan lisäksi lajisihteeri. Kun lajijohtaja poistui, jäivät käytännön asiat lajisihteerille sekä uuden yhdistyksen Finnjumping ry:n luottamusjohdolle.
Finnjumping ry
Uusi organisoituminen kulutti voimavaroja, tukiverkko oli heikko ja kokopäiväiset toimijat olivat vähissä – ja mikä pahinta, heitä ei oikein kukaan johtanut. Kukaan ei katsonut kokonaisuutta, kysellyt perään tai kysynyt miten työntekijät voivat.
Vasta pari vuotta myöhemmin yhdistykselle saatiin määräaikainen toiminnanjohtaja, kun tehtävään valittiin Finnjumpingin varapuheenjohtajana aiemmin toiminut Mauri Haataja. Haataja operoi yhdistystä Rovaniemeltä käsin ja keskittyi ennen kaikkea taloushallintopuoleen.
Taloudellinen kurimus kuitenkin vain paheni eikä enää edes maajoukkueen leirejä pystytty maksamaan. Maksumieheksi joutuneet maajoukkuehyppääjät vaativat julkisuudessa jopa Haatajalle potkuja rahapulan takia.
Omasta yhdistyksestä ei tullut ainakaan mäkihyppy-yhdistetylle sateentekijää, pikemminkin sitä pidetään suurena virheaskeleena.
– En uskonut hajautettuun malliin, sillä kun olin SLU:ssa (suomalaisten liikuntajärjestöjen kattojärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu) toiminnanjohtajana näin näitä pieniä lajiliittoja paljon. Toivoin todella, että olisin ollut väärässä, mutta ei se ainakaan Finnjumpingissa siltä näyttänyt, Piirainen sanoi.
Finnjumping ry:n taival ei kestänytkään kauan, sillä joulukuussa 2013 pidetyssä yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa päätettiin Finnjumping ry:n purkamisesta ja paluusta Suomen Hiihtoliittoon Maastohiihto ry:n kanssa. Tästä huolimatta mäkihyppyyn ei ole saatu henkilöä, joka toimisi lajijohtajana tai koulutuspäällikkönä.
- Kaipaisin sitä, että jollain olisi selkeämpi vastuu seuratoiminnan ylläpidosta ja kehittämisestä. Historiastani johtuen saan yhä paljon puheluita, mistä muun muassa löytyisi junioreille suksia tai tällaisia. Ei ole selkeää henkilöä, jolle esimerkiksi kenttäväki voisi soittaa ongelmatilanteessa, Pätäri totesi.
Kuppikuntia, yömyöhään kukkuvia urheilijoita ja pukuhuolia
Jos aikoinaan mäkihypyssä oli ollut jonkinlainen suomalainen valmennuslinja, ei sitä enää ole ollut hetkeen. Osa keskittyy valmennuksessa enemmän taitotasoon, osa fyysiseen kuntoon ja kehonhallintaan, mutta yhteistä linjaa ei ole. Kuppikuntia muodostui vahvoihin mäkikeskuksiin, ja nämä tekivät töitä vain oman motivaation ja päämäärän, ei suomalaisen mäkihypyn eteen.
Nikunen muistelee, että hänen päävalmentaja-aikoinaan kentällä käytettiin samoja mittareita kuin maajoukkueessa, jotta pystyttiin vertaamaan urheilijoita ja tiedettiin, miten valmentauduttiin. Tämäkin oli yksi niistä asioista, joka hukattiin muutosten myötä.
Toisaalta myös urheilijoiden maailma on muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, kun matkapuhelimet, taulutietokoneet ja kannettavat tietokoneet ovat yleistyneet. Tämä näkyi etenkin alkuvaiheessa mäkihyppääjien käyttäytymisessä.
Siinä missä aikoinaan hyvää yöunta osattiin arvostaa urheilijoiden keskuudessa, löytyi uusien laitteiden myötä hotellien käytäviltä yömyöhään kukkuvia hyppääjiä luurit korvillaan ja läppärit sylissään. Yöunet jäivät vähäiseksi tai häiriintyivät, levon ja harjoittelun suhde sekä harmonia kärsi ja keskittyminen katosi.
Myös kalliiden, noin 400 euroa maksavien hyppypukujen jatkuva säätäminen ja sääntöjen kiristäminen toivat hyppääjille ylimääräistä työtä ja lisää ongelmia. Pukukikkailu haluttiin saada kuriin ja vuodesta 2005 lähtien sääntöjä ruuvailtiin kireämpään suuntaan lähes joka vuosi.
Säännöt määräsivät muun muassa sen, kuinka paljon puvun kangas saa läpäistä ilmaa, kuinka paksua se saa olla, monestako osasta sen saa tehdä ja miten suuri se saa olla hyppääjän vartaloon verrattuna.
Välinevalmistajilta saatuja pukuja jouduttiin usein ompelemaan uudelleen kilpailujen välilläkin, jotta ne olisivat sääntöjen mukaisia. Muutamaan otteeseen Suomen joukkueessa jouduttiin priorisoimaan ja vaihtamaan salivuoro ja harjoittelu ompeluvuoroon. Omalle ompelijalle olisi ollut käyttöä, mutta tästä joukkue saattoi vain haaveilla, rahaa kun ei riittänyt aina leireihinkään.
Suomalaishyppääjät joutuivat antamaan tasoitusta muille maille pukujen määrissäkin. Hiihtoliitto pystyi vielä vuonna 2008 ostamaan A-maajoukkueen hyppääjille pari pukua kaudessa. Näillä pääsi ainoastaan alkuun, sillä kärkihyppääjillä pukuarsenaalista löytyi yleensä useita kymmeniä pukuja.
Päävalmentajan painajainen toteutui
Kun mäkihypyn A-maajoukkue oli siirtynyt Tommi Nikusen valmennuksesta Janne Väätäisen hoteisiin, oli Hiihtoliiton ja tulevan yhdistyksen taloustilanne surkea. Toiminta painottui ainoastaan sekä mäen että yhdistetyn kohdalla A-maajoukkuetoiminnan ympärille.
Vaikka mäkimaajoukkueen leirivuorokausia jouduttiin karsimaan ja joukkueessa oli loukkaantumisia, oli suomalaishyppääjien menestys maailmancupissa silti hyvää. Suomi oli maiden välisessä kilpailussa kärkikamppailussa mukana. Arvokisamenestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi ja kritiikkiä satoi niin mediasta kuin kentältä.
AOP
Pekka Niemelän tullessa päävalmentajaksi vuonna 2010 näytti aluksi siltä, että menestys jatkuu yhä vahvana: Suomi otti heti kauden alkuun Kuopion osakilpailussa kaksoisvoiton Ville Larinnon ja Matti Hautamäen johdolla ja joukkue suoriutui tasaisen vahvasti.
Sitten tapahtui päävalmentajan painajainen: ensin Larinto loukkasi polvensa pahoin tammikuussa 2011 ja pari kuukautta myöhemmin kesän polvivammasta toipuneen Janne Happosen vamma uusiutui. Samoihin aikoihin Janne Ahonen ja Harri Olli päättivät lopettaa senhetkisen kilpauransa. Kolmen kuukauden sisään Niemelältä oli kadonnut joukkueestaan neljä runkohyppääjää.
Happosen ja Larinnon vammakierteet jatkuivat vielä seuraavana kautenakin, ja näiden lisäksi myös Anssi Koivuranta joutui polvileikkaukseen. Niemelällä ei ollut käytössään samanlaista lupaavien hyppääjien arsenaalia kuin Nikusella oli vielä 2000-luvun alkupuolella, joten koventuneessa kansainvälisessä kilpailussa menestys jäi vaatimattomaksi. Paljon kertovaa on se, että tynkäkauden hypännyt Koivuranta oli paras suomalainen maailmancupin 18. sijallaan.
Tomi Hänninen
Kun tuloksellinen alamäki oli alkanut ja kentällä valmennukselliset mielipiteet menivät pahoin ristiin, oli oravanpyörää vaikea pysäyttää eikä siihen auttanut valmentajan vaihtaminenkaan. 2000-luvun alkupuolen kärkisijoista oli turha haaveilla, kun Suomi oli valahtanut ynnä muut -sarjaan ja maailmancupin pisteitä hakivat nuoret tulokkaat, jotka joutuivat kovien varsin menestyspaineiden alle.
Kun menestystä ei tullut, ei tullut positiivista näkyvyyttäkään. Uusia tukijoita oli vaikea löytää ja taloustilanne junnasi paikoillaan. Suomen suuresta menestyslajista oli pikkuhiljaa tullut kansallinen murheenkryyni.
"Nyt ei ole junioreita, ei rahaa, eikä lentomäkeä"
Vaikka suomalaisen mäkihypyn aallonpohja vaikuttaakin katastrofaaliselta, ei tilanne ole uusi. Menestyksen jälkeen on tullut aina lamakausi, niin Suomessa kuin maailmalla.
Veikko Kankkosen 1960-luvun menestyksen jälkeen meni vuosikausia, ennen kuin Suomen saatiin jälleen uusi mäkihypyn mitalimies.
1970-luku oli hiljainen ja 1990-luvullakin olisi saattanut olla mahalasku edessä, elleivät Toni Nieminen ja Janne Ahonen olisi omaksuneet V-tyyliä niin nopeasti. Menestyksen huumassa ja aallonharjalla huonommat ajat usein unohtuvat.
Juha Korhonen / Yle
Olisiko jotain kuitenkin voitu tehdä toisin, jotta tämä mahalasku olisi vältetty tai edes saatu sitä lievennettyä?
– 2000-luvun alkupuolella meillä oli puitteet kunnossa ja teimme silloin ylijäämiä. Niistä rahoista olisi silloin pitänyt pitää parempaa huolta. Silloin haikailtiin lentomäen perään ja se oli silloin tärkeä, mutta näin jälkikäteenhän se kuulostaa huvittavalta, Tommi Nikunen pohti.
– Se olisi pitänyt panna junioritoimintaan ja edistää kestävää kehitystä. Nyt meillä ei ole junioreita, ei rahaa eikä lentomäkeä.
Muut maat saivat aikoinaan Suomen etumatkan kiinni ja menivät ohikin. Mäkihyppy on levinnyt myös uusiin maihin, jotka haluavat panostaa lajiin.
- Nykyään uusia mäkiä syntyy jopa ihan mäkihypyn “kehitysmaihin”, esimerkiksi Turkkiin, jossa on tänä päivänä upeat mäkikeskukset, Pätäri totesi.
Suomesta puuttuu tällä hetkellä kunnon mäkikeskukset, jotka tarjoaisivat mäkiä HS5:stä HS130:een, aloittelijoista huippu-urheilijoille. Isoja mäkiä kyllä löytyy, mutta ei samasta paikasta juniorimäkien kanssa. Toisaalta kun harrastajamäärä on tätä nykyä niin pieni, ei yhteiskunnalta välttämättä löydy intoa ison mäkikeskuksen rakentamiselle. Jälleen tarvittaisiin talkoohenkeä ja lajiaktiiveja.
Suomessa mäkikeskustoiminta on keskittynyt usealle paikkakunnalle, enimmäkseen Rovaniemelle, Kuopioon, Rukalle ja Lahteen, joiden lähistöllä on myös lukio- ja urheiluopistotoimintaa.
Esimerkiksi Itävallassa lukioikäisten talvilajien valmentaminen on keskitetty Stamsin lukioon, joka tunnetaan todellisena kultahautomona. Voisiko Suomessa tällainen toimia sama esimerkiksi Jyväskylässä, jossa on käytössä lukioikäisille sopivat Laajavuoren HS108- ja HS68-mäet sekä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus?
Pätärin mukaan Suomessa pitäisi tehdä huomattavasti enemmän yhteistyötä lajien välillä ja unohtaa lajikateus. Hiihtoliiton ja Ampumahiihtoliiton Lumilajit liikuttavat -projekti onkin yksi tällainen projekti, jossa lajirajat on unohdettu ja tärkeintä on vain saada lapset liikkumaan suksilla.
Laajaa harrastajamassaa mäkihyppyyn tuskin koskaan saadaan, vaikka Lasten Lumipäivät ja sen edeltäjä Lasten Mäkiviikko -tapahtumat ovatkin houkutelleet innostuneita junioreita lajin pariin.
– Olemme menossa oikealle raiteelle ja parempaan suuntaan. Meillä edelleen on lahjakkaita urheilijoita, toki pieni määrä, joten niistä pitää pitää hyvää huolta, Pätäri sanoi.
Antti AaltoTomi Hänninen
Maajoukkueessa uutta nousua on haettu itävaltalaisen Andreas Mitterin johdolla nyt yhden kauden verran. Vaikka vielä tuloksissa ei suurta loikkaa parempaan ole näkynyt, pidettiin ulkomaalaisen valmentajan valintaa hyvänä asiana.
– Hänellä ei ole minkäänlaisia rasitteita taustalla ja hänellä on muun muassa hyvät kontaktit keskieurooppalaisiin suksifirmoihin. Hän on tuonut valtavan paljon uusia ideoita ja hyvää henkeä tähän toimintaan, nykyisin nuorten olympiavalmentajana toimiva Pätäri totesi.
Toivoa siis on, mutta menestys on pienistä asioista kiinni ja niin moni asia voi mennä myös pieleen. Viimeinen vuosikymmen on osoittanut, ettei mikään tule ilmaiseksi, mutta menestys ei myöskään ole vain rahasta kiinni.
Kolmisenkymmentä vuotta mäkihypyn ja yhdistetyn edustajana Hiihtoliiton liittovaltuustossa ollut Paavo Talonpoika muistelee edesmenneen legendaarisen mäkihyppyvalmentaja Matti Pullin korostaneen, että menestyksessä merkittävintä ovat olosuhteet, valmennus ja seuratoiminta – ja juuri tässä järjestyksessä.
– Ei se ole koskaan ollut kiinni liittovaltuuston paikoista tai rahasta, vaan yhteishengestä, työnteosta, asenteesta ja innostuksesta lajiin. Pitää olla sydän mukana. Uudet muotilajit ovat tulleet jäädäkseen, halusimme sitä tai emme. Toivottavasti myös mäkihyppy pysyy siinä mukana, Talonpoika totesi.
Kaisa Mäkäräinen aloitti vahvasti kautensa ampumahiihdon GP-kilpailuissa Kontiolahdella. Mäkäräinen jätti Mari Laukkasen 23,0 sekunnin erolla kakkoseksi naisten 7,5 km:n pikakilpailussa. Molemmat kiersivät yhden sakkokierroksen.
- Hiihto oli tasapaksua, ei todellakaan mitään hyvää kulkua, Mäkäräinen sanoi.
- Verryttelyn perusteella pelkäsin vielä pahempaa, mutta ehkä osa hapoista jäi sinne. Onneksi uskalsin hiihtää siinä reippaasti, kun ei ole kovia harjoituksia takana. Olen hiihtänyt viimeksi 20 minuuttia kovaa putkeen lokakuussa Anterselvan leirillä.
Laukkasta kova harjoitusleiri "tuntuu vielä painavan".
- Oli haastavampaa kuin odotin, vaikka nämä muutamat päivät ennen tätä jo rupesivat vähän elvyttämään, ammuntaan tyytyväinen Laukkanen mietti.
Tero Seppälä oli ykkönen miesten 10 km:n taistossa. Kolme ohilaukausta ampunut Seppälä löi toiseksi sijoittuneen Olli Hiidensalon 2,1 sekunnilla. Hiidensalo selvitti ammuntansa puhtaasti.
Ampumahiihdon maailmancup starttaa viikon kuluttua Ruotsin Östersundissa.
Kuusi tuulivoimalaa jauhaa sähköä keski-suomalaisessa maisemassa Luhangassa. Tuulipuiston omistaa suomalainen Ilmatar Luhanka, jonka emoyhtiö on suomalainen Ilmatar Windpower.
Suomalaista tuulivoimaa siis? Kansalliseepos Kalevalasta napatusta Ilmatar-nimestä huolimatta ei sittenkään.
Yritysrekisteristä selviää, että tosiasiassa voimalat omistaa sveitsiläinen SUSI Renewable Energy Fund II -rahasto. Se puolestaan on osa sveitsiläistä rahoitusyhtiötä Susi Partnersia.
Tällaiset omistusjärjestelyt ovat varsin yleisiä Suomen tuulivoimamarkkinoilla. Lähes joka kolmannen suomalaisyhtiön omistusketju johtaa ulkomaille. Omistajina on sekä energiayhtiöitä että sijoitusrahastoja.
Suomalainen tuuliyhtiö antaa usein kasvot ulkomaiselle kumppaniyhtiölle. Suomalainen toimija laittaa projektit vireille ja hoitaa lupa-asioita ja viestintää tuulivoimapaikkakunnalla.
Osa suomalaisyhtiöistä kehittää voimalaprojekteja suoraan ulkomaisille yhtiöille ja saa siitä palkkion. Osa saattaa myydä hankkeen jossain kohtaa ulkomaiselle yhtiölle tai sijoittajalle, koska omat rahat eivät riitä viemään hanketta maaliin.
Itsenäisestä sähköntuottajasta ulkomaisen yhtiön apuriksi
Ilmatar Windpowerin toimitusjohtajan Erkka Saarion mukaan Ilmattaren oli alun perin tarkoitus tuottaa tuulisähköä itse, mutta se on sittemmin valinnut välittäjän roolin.
Ilmatar rakentaa ja toimittaa voimaloita kansainvälisille sijoittajille. Yhtiö on myynyt jo kolme tuulivoimaprojektia Susi Partnersille. Alajärvelle rakennettavan tuulipuiston yhtiö on puolestaan myynyt Ranskan valtion omistaman energiajätin EDF:n tytäryhtiölle.
– Suomi on perinteisesti pääomaköyhä alue. Suomalaiset instituutiot eivät tunne syvällisesti uusiutuvan energian alaa niin, että olisivat halukkaita sitoutumaan, Saario pohtii.
Saarion mukaan tuulivoimamarkkinoilla näkyy yhä selkeämpi roolijako. Tuuliyhtiöt ovat mukana joko sijoittajina ja sijoittajien apureina tai sitten itse sähkön tuottajina.
Myös suomalaisen Smartwindin tarkoitus oli alun perin tuottaa itse sähköä, mutta siitäkin on tullut ulkomaisten toimijoiden kumppaniyhtiö. Se on ollut yhtiölle taloudellisesti kannattavampaa.
Kesällä Smartwind myi yhden tuulivoimahankkeensa saksalaiselle energiayhtiölle Energiequellelle, mutta jatkoi projektin edistämistä paikkakunnalla. Smartwind virittelee myös toista tuulivoima-aluetta yhteistyössä yhdysvaltalaisen monialayrityksen General Electricin kanssa.
Voimalaprojektiin uppoaa iso summa rahaa jo ennen kuin voimala on pystyssä ja tuottaa sähköä. Rakentaminen voi esimerkiksi viivästyä vuosia, jos tarvittavat luvat seisovat eri valitusprosesseissa.
Rahoituspaineet ovat kovat erityisesti hankkeen alkuvaiheessa. Alalla yleisesti käytetyn kaavan mukaan pienen, yhden megawatin voimalan rakentamiseen menee yhteensä noin 1,5 miljoonaa euroa.
Suomessa monet pienet kotimaiset tuuliyhtiöt ovatkin joutuneet rahavaikeuksiin ja ajautuneet jopa konkurssiin.
Yle Uutisgrafiikka
Smartwindin tuotantojohtaja Raimo Kivioja sanoo, että Suomen tuulivoimamarkkinat olisi voitu pitää kotimaisissa hyppysissä, jos tuuliyhtiöiden rahoitus olisi pystytty varmistamaan nykyistä paremmin.
– Kotimaisten hankkeiden konkursseissa rahoituksen saaminen on ollut keskeinen asia. Tämä on pääomavaltaista hommaa, Kivioja toteaa.
Suomessa ei ole tarpeeksi pääomaa, Saksassa rahaa riittää
Suomessa ei ole tarpeeksi tuulivoimasta kiinnostuneita sijoittajia. Siksi tarvitaan myös ulkomaista rahaa.
Harvoja suomalaisia poikkeuksia on finanssiryhmä Taaleri, jolla on useampi tuulivoimarahasto. Taaleri omistaa Suomessa toiseksi eniten tuulivoimaa suomalaisen Tuuliwatin jälkeen.
Esimerkiksi Saksassa on tarjolla rahastoja, jotka sijoittavat nimenomaan Suomen tuulivoimamarkkinoille.
Energiequellen Suomen maajohtajan Nils Borstelmannin mielestä Saksassa suhtaudutaan tuulivoimaan paljon myönteisemmin kuin Suomessa. Hän sanoo, että Suomessa tuulivoiman hyödyistä ei tiedetä tarpeeksi eikä osin siksi uskalleta myöskään sijoittaa.
Yle Uutisgrafiikka
Ulkomailla sen sijaan ilmastoasioihin havahtuneet sijoittajat etsivät kuumeisesti uusia sijoituskohteita uusiutuvista energiamuodoista fossiilisten tilalle.
Rahaa olisi nyt jaossa kelpo summa myös suomalaisille hankkeille, sillä hyviä vaihtoehtoisia sijoituskohteita on tällä hetkellä hankala löytää. Tätä mieltä on Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori Olli Pyrhönen.
– Jos alalle pitää saada miljardi euroa investointirahaa, löytyykö sellaista summaa Suomesta, kysyy Pyrhönen.
Uusista projekteista 40 prosenttia ulkomaisia
Suomeen on suunnitteilla lähemmäs 300 uutta tuulivoimalaprojektia. Ylen laskelmien mukaan näistä noin 40 prosentissa omistajana on ulkomaalainen yritys tai rahasto.
Yksin saksalaisten nimissä on lähes kolmasosa vireillä olevista hankkeista. Myös monet ruotsalaisyritykset pyrkivät rakentamaan tuulivoimaa Suomeen.
Saksalaisten projektien määrää selittää se, että maa on Euroopan suurin tuulivoiman tuottaja. Maalla on tuulivoiman rakentamisesta pitkä kokemus ja osaaminen.
Nils Borstelmannin mielestä Suomi on luonteva maa rakentaa tuulivoimaa. Hänestä täällä on hyvät tuuliolosuhteet, infra kunnossa ja poliitikot puhuvat uusiutuvien energiamuotojen puolesta.
Tuulivoimatuki houkuttelee investoijan Suomeen
Suomi kiinnostaa ulkomaisia tuulivoimasijoittajia erityisesti yhdestä syystä: valtio tukee tuulivoimaa avokätisesti.
Suomessa oli maksettu lokakuun puoliväliin mennessä yli 480 miljoonaa euroa tuulivoiman syöttötariffitukea. Ylen selvityksen mukaan lähes 140 miljoonaa, eli liki 30 prosenttia tukirahoista, on maksettu ulkomaalaisomisteisille yhtiöille.
– Tariffijärjestelmä luotiinkin aikoinaan houkuttimeksi, jotta Suomeen syntyisi tuulivoimamarkkinat, Ilmattaren Erkka Saario sanoo.
Tuulivoimayhdistyksen toiminnanjohtaja Anni Mikkonen korostaa, että suurin osa tuista menee edelleen suomalaisille toimijoille. Syöttötariffi on houkutellut ulkomaista pääomaa ja osaamista Suomeen, mikä on myös hyvä asia.
– EU:ssa kun ollaan, niin tämän suhteen ei pitäisi olla protektionismia, Mikkonen sanoo.
Ruotsalaisen tuuliyhtiön OX2:n voimala Ykspihlajan tuulivoimala-alueella Kokkolassa. Aluelle nousee kaikkiaan neljä voimalaa.Kalle Niskala / Yle
Syöttötariffi on ollut monille tuulivoimayhtiöille rahasampo, koska ne ovat saaneet tuulisähköstään markkinahinnasta riippumatonta takuuhintaa. Järjestelmästä tuli antelias, koska sähkön hinnan kehitys arvioitiin aikoinaan pieleen.
Tuulisähkölle takuuhinta on 84 euroa megawattitunnilta, kun sähkön markkinahinta on vain noin 30 euroa megawattitunnilta.
Järjestelmän kalleudesta on huomauttanut myös Valtiontalouden tarkastusvirasto. VTV:n mukaan tuulivoiman tukipotti saattaa kasvaa jopa yli 3 miljardiin euroon vuoteen 2030 mennessä.
Syöttötariffia on saanut vuodesta 2011 lähtien, kunnes Sipilän hallitus päätti lopettaa nykyisen tuulivoimatukijärjestelmän vuonna 2015. Tieto järjestelmän sulkeutumisesta sai aikaan yhtiöiden välisen kilpajuoksun ja hakemuspiikin.
Järjestelmä meni kiinni uusilta hankkeilta viime kuussa. Mukaan ehtineet voimalat voivat saada valtion kassasta rahaa 12 vuoden ajan. Tämä voi tarkoittaa vielä satojen miljoonien lisätukia.
Uusi tuki, vähemmän tuulivoimaa?
Nyt ilmassa on epävarmuutta. Hallitus kaavailee uutta tukijärjestelmää vuosille 2018–2020. Siinä kaikki uusiutuvat energiamuodot kilpailevat keskenään tuotantotuista.
Hallitus suunnittelee tuesta siirtymäkauden ratkaisua matkalla kohti tuulivoiman markkinaehtoista tuotantoa.
Tähän mennessä tuulivoima on haukannut leijonanosan uusiutuvien energiamuotojen tuista Suomessa. Viime vuonna syöttötariffia maksettiin runsaat 170 miljoonaa euroa. Tuulivoima sai melkein 140 ja metsähakevoimalat reilut 30 miljoonaa. Pari miljoonaa meni puupolttoaine- ja biokaasuvoimaloille.
Tuulivoimayhdistys pitää tukijärjestelmän uudistusta hyvänä asiana. Syöttötariffilla saatiin luotua tuulivoima-ala Suomeen, ja nyt on uusi vaihe. Toiminnanjohtaja Anni Mikkonen arvioi, että tuulivoima saa uudessa tukisysteemissä noin puolet kakusta.
– Kilpailu tulee olemaan tosi kovaa. Hinnat painuvat niin alas kuin mahdollista, Mikkonen sanoo.
Uuden ja vanhan tukijärjestelmän välissä on nyt noin vuoden välitila, ja uudet tuulivoimahankkeet ovat odottavalla kannalla. Välitilan on pelätty lopahduttavan rakentamisinnokkuuden ja ulkomaisten sijoittajien kiinnostuksen.
Professori Olli Pyrhönen uskoo, että uusi tukijärjestelmä houkuttelee edelleen ulkomaisia sijoittajia, kunhan se saadaan nopeasti pystyyn ja vakaaksi. Suomessa on edelleen paljon kiinnostavia sijoituskohteita, joita ensimmäisen tariffin huumassa ehdittiin kehittää puolitiehen.
Nils Borstelmann toivoo Suomen hallitukselta pitkäaikaista sitoutumista tuulivoiman tukemiseen, koska tuuliyhtiöiden pitää tehdä sijoitussuunnitelmia vuosiksi eteenpäin.
– Olisi vahva viesti, jos hallitus sanoisi, että fossiilisten polttoaineiden aika on ohi, rakentakaa voimalanne. Silloin tulisi investointeja, Borstelmann sanoo.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on viime hetkellä lykännyt päätöksentekoaan, joka koski Afrikassa huvimetsästyksessä ammuttujen norsujen osien tuomista Yhdysvaltoihin.
Yhdysvaltain kala- ja villieläinhallinto ilmoitti torstaina, että se esittää Zimbabwessa ammutuista norsuista otettujen metsästysmuistojen tuonnin sallimista.
Hallinnon mielestä norsukannat hyötyisivät siitä, että rikkaat metsästäjät pääsisivät laillisissa oloissa ampumaan eläimiä. Metsästyksestä maksettaisiin maksu, jota käytettäisiin muiden eläinkantojen hoitamiseen.
Edellinen presidentti Barack Obama oli kieltänyt metsästysmuistojen tuonnin.
Kala- ja villieläinhallinnon ilmoitus nostatti voimakasta kritiikkiä luonnonsuojelijoiden taholta. Sosiaalisessa mediassa nähtiin paljon kuvia Trumpin pojista poseeraamassa ammuttujen eläinten kanssa. Donald Jr. ja Eric ovat innokkaita metsästäjiä.
Presidentti Trump ilmoitti eilen perjantaina, että hän lykkää päätöksentekoa, kunnes on keskustellut asiasta sisäministeri Ryan Zinken kanssa.
Myös edustajainhuoneen republikaaninen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Ed Royce arvosteli metsästysmuistojen sallimista. Hänen mielestään kyseessä oli "väärä liike väärään aikaan".
Itähelsinkiläiset Kaneli Kalliokoski ja Helmi Leinonen hyppäävät metrosta Aalto-yliopiston asemalla Otaniemessä. Kaverusten into on käsinkosketeltavaa ja puhetta pulppuaa, vaikka herätys aamulla oli jo ennen viittä.
– Synkältä näyttää! Tämä on vähän pimeä asema, kuuluu Kalliokosken tuomio.
– Kaikki muut ovat olleet sellaisia vähän taidemuseomaisia, vaaleita ja designeja. Tämä on vähän synkempi, mutta ihan tyylikäs, jatkaa Leinonen.
Nuoret naiset tähtäsivät aamuvarhaisella ensimmäiseen Vuosaaresta suoraan Matinkylään kulkevaan junaan ja ajoivat läpi koko metroradan. Paluumatkalla he ovat pysähtyneet jokaisella asemalla ja tarkastaneet ne sekä sisältä että ulkoa.
Suosikkeja ovat tähän mennessä värikäs Niittykumpu ja musta-valkoisin pylpyröin somistettu Urheilupuisto.
– Olihan tämä pakko tulla kokemaan nyt, kun tämä vihdoin liikkuu. Tämä kuitenkin yhdistää Espoon Helsingin keskustaan, toteaa Kalliokoski.
– En tähän mennessä ole oikeastaan koskaan käynyt Espoossa, mitä nyt sukulaisia asuu täällä, naurahtaakin Leinonen ja jatkaa tutkimusmatkallaan kohti likuportaita.
"Hauskin metromatka, mitä on ikinä ollut tai tulee olemaankaan"
Etelä-Tapiolan lukiolaiset hyppäsivät metron kyytiin heti aamusta. Vesa Marttinen / Yle
Seuraavassa junassa kohti länttä tunnelma on hikinen. Jo ovella vastaan tuulahtaa kuuma ja kostea ilma.
Kannettavasta kaiuttimesta raikaa: "Juodaan viinaa, on todellisuus piiinaa hetkittäin..." Lukiolaisporukan olot tuntuvat kuitenkin olevan kaikkea muuta kuin piinalliset.
– Koulussa päätimme järjestää tällaisen tempauksen, että lähdemme kaikki ensimmäiseen metroon ikinä. Tämä on ollut ihan karnevaalia meille koko aamu, kertoo Klaus Syrjä Etelä-Tapiolan lukiosta.
– Musiikki on pauhannut kovaa ja teekkaritkin tulivat kyytiin, mikä vain lisäsi hauskaa meininkiä, jatkaa Aleksander Jalo.
Nuoret miehet kertovat, ettei ensimmäisessä junassa mahtunut edes liikkumaan.
– Yllätti todella kuinka suosittu tämä tapahtuma oli. Ihan huikea tunnelma, varmaan hauskin metromatka, mitä on ikinä ollut tai tulee olemaankaan, hehkuttaa vielä Henri Autio ja pyytää ryhmäkuvaan kaikki lukiokaverinsa.
"Piti ottaa livevideotakin muistoksi ikimuistoisesta hetkestä"
Lea Grönlund ja Liisa Palmu istahtivat metron kyytiin jo aamuvarhaisella.Vesa Marttinen / Yle
Kaikissa metrovaunuissa bileet eivät ole yhtä äänekkäät, mutta pulina niissä käy silti. Varta vasten järjestetyllä seuramatkalla länteen ovat myös iloiset rouvat Kontulasta.
– En varmaan olisi yksin lähtenyt, mutta eilen sovimme tämän ja äkkiä vain ylös ja täällä ollaan, sanoo Liisa Palmu.
– Tarttee nyt katsoa ja olla ajassa mukana, että tietää, mistä puhutaan. Piti ottaa livevideotakin muistoksi ikimuistoisesta hetkestä, kertoo ystävänsä matkalle houkutellut Lea Grönlund ja nappaa samantien kuvan toimittajistakin.
Rouvat uskovat käyttävänsä metron länsipuolta sangen aktiivisesti.
– Minulla on hyviä ystäviä tällä suunnalla, perustelee Palmu.
– Ja kaikki konsertit ja muut ovat helpommin saavutettavissa, ei tarvitse autolla lähteä, toteaa puolestaan Grönlund.
Rouvat vaihtavat junaa Tapiolassa ja jatkavat matkaansa kohti viimeistä asemaa Matinkylässä.
"Onhan tämä historiallinen tapahtuma vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta"
Riikka Henttonen ja kolmevuotias Rudolf nauttivat ensimmäisestä länsimetromatkasta, vaikka Henttonen tunnustaakin kuuluvansa metron vastustajiin.Vesa Marttinen / Yle
Aamuvirkku metrofani sen sijaan on jo paluumatkalla kotiin. Kivenlahdessa asuva kolmevuotias Rudolf Henttonen osaa ulkoa kaikki metroasemat ja tietää, että nyt ollaan uudenmallisen M300-junan kyydissä. Erityisesti Rudolf arvostaa metrojen ulkonäköä.
– Kun ne on ihanan värisiä, poika kuiskaa ujosti.
Matkaseurakseen Rudolf on ihme kyllä ottanut kaksi kitkerää metron vastustajaa. Äiti Riitta Henttonen ei ole poikansa tavoin vakuuttunut tunnelissa kulkevien junien estetiikasta.
– Menetän työmatkani merimaisemat eri vuodenaikoina, eri vuorokaudenaikoina. Bussimatka oli tosi miellyttävä aina. Jos metro olisi mennyt maan päältä, niin olisin voinut kannattaa tätä, Henttonen huokaa.
– Metrohan on gryndereiden taivas, mutta Rudolf rakastaa metrovideoita ja metroa, niin tulin sen takia ja ajattelin ryhtyä positiiviseksi. Ja onhan tämä historiallinen tapahtuma vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta, kertoo puolestaan ajatuksistaan isoäiti Merva Mikkola.
"Me haluamme oman metropysäkin talomme kellariin"
Metropysäkki Satakuntatalolle! Ville Kopio ja Elina Honko ystävineen vaativat uutta metropysäkkiä satakuntalaisen osakunnan talolle. Kyltin tekivät Antti Torkki ja Oleg Grenrus.Vesa Marttinen / Yle
Ville Kopio ja Elina Honko taputtivat muiden mukana, kun ensimmäinen metro länteen viimein ylitti Helsingin ja Espoon rajan. Heidän mielestään länsimetrossa ei ole kuin yksi vika: Reitiltä puuttuu se tärkein asema.
– Satakuntatalo on Helsingin yliopiston satakuntalaisen osakunnan keskittymä tuolla Kampissa, Kampin metropysäkin ja Ruoholahden metropysäkin aikalailla puolivälissä. Haluamme oman metropysäkin siihen talomme kellariin, Honko täräyttää.
"Mellunmäestä voisi istuttaa Tapiolaan yhden pulun"
Lassi Marttila ja Petra Viitala Vantaan Länsimäestä tutustuivat uusiin metroasemiin mielenkiinnolla. Marttila kiinnitti huomiota valaistukseen: toiset asemat vaikuttivat huomattavasti toisia pimeämmiltä. Merenalainen Koivusaari kuuluu tummasävyisiin asemiin.Vesa Marttinen / Yle
Lassi Marttila ja Petra Viitala puolestaan ovat vaikuttuneita sekä uusien asemien sijainnista että ulkonäöstä. He ovat jääneet pois Koivusaaressa, koska halusivat kokea metrolinjan pisimmät liukuportaat. Tieto siitä, että asema sijaitsee meren alla sen sijaan yllättää heidät.
– Se herättää pelkoa! Vau, en tiennyt tuota, Marttila huudahtaa ja toteaa, että itäasemat kalpenevat ikävästi uusien rinnalla.
– Sinne tarvittaisiin lisää valaistusta ja pulut voisi viedä pois.
– Ei voi, esittää välittömän vastalauseensa Viitala.
– Juuri ajattelin, että Mellunmäestä voisi istuttaa tuonne Tapiolaan yhden pulun. Ne kuuluvat tänne asemille jotenkin, hän naurahtaa.
"On tämä ihan totta ilmeisesti, kun täällä ollaan"
Elvin Larres, Amos Forsberg ja Axel Hedberg lähtivät lauantaiaamuna elämänsä ensimmäiselle partioleirille upouudella metrolla.Vesa Marttinen / Yle
Lauttasaaressa kiireiset pikkumiehet asettelevat painavia reppuja selkiinsä isiensä avustamina. 8-vuotiaat sudenpennut Elvin Larres, Amos Forsberg ja Axel Hedberg ovat matkalla ihka ensimmäiselle partioleirilleen. Suuntana on ensin Rautatieasema ja sen jälkeen Kattilajärvi.
Aamussa on riittänyt jännitystä, sillä kauan kaivatun metron kulkuun ei täysin uskallettu luottaa.
– En kyllä olisi uskonut, että se olisi valmistunut, vaikka se nyt valmistui, selittää Elvin Larres.
Mutta millä he olisivat lähteneet matkaan, jos metro ei olisikaan kulkenut?
– En tiedä. Isän kyydillä. Varmaan autolla, pojat pohtivat.
– Oli kyllä varasuunnitelma, tulimme ajoissa. Vähän skeptinen olen ollut, mutta on tämä ihan totta ilmeisesti, kun täällä ollaan, isä Joakim Larres nauraa ohjattuaa pojat istumaan tukevasti oranssiin penkkiin.
Kaksikymppisenä opin sanomalehdistä, että mikään ei ole koskaan normaalisti. Aina ollaan murroksessa. En muista missä murroksessa oltiin tuolloin, mutta murroksessa ollaan nytkin, ja vielä enemmän kuin silloin. Olemme suorastaan katastrofin partaalla.
Länsimainen kulttuuri on rappion kourissa, kun moskeijoita nousee sinne tänne ja vihervasemmistolle homot ovat tärkeämpiä kuin aito avioliitto. Kapitalismi on kuulemma kuolon kielissä – kysymys on enää siitä, rysähtääkö se kerralla, vai rapistuuko se kuin Rooman valtakunta tuhannessa vuodessa.
Entäpä ilmastonmuutos? Puolet meistä hukkuu, puolet kärventyy hengiltä ja henkiinjääneiden joukko taistelee metaanin kuumentamassa ilmastossa viimeisestä juustonpalasta.
Minulle nämä maailmanlopun mongertajat eivät ole paljon kummempia kuin kadunkulmassa melskaava hullu, joka tarjoaa pelastusta, koska apokalypsi nyt!
Mutta mitä väliä, pianhan kuolemme muutenkin kuin kärpäset koska antibiootit pettävät ja laumaimmuniteetti katoaa, koska ihmiset eivät enää ota rokotuksia. Mutta olisiko sitten lempeämpää kuolla tekoälyn aloittamassa ydinsodassa, tappavan säteilyn lävistäessä lastesi viattomat kehot ja maapallon pimentyessä viettämään ydintalvea?
Eikö sittenkin olisi ollut suloisempaa, jos olisimme voineet viettää elämämme suuryhtiöiden orjina, tuottaen lisäarvoa plutokraateille, jotka ovat aina olleet maailman todellisia hallitsijoita? Olisimme saaneet edes elää.
Miten olisi reality-check? Tarkoitan todellisuudentarkistusta siinä mielessä, että mitä tämä loputon maailmanlopun manaus tekee todellisuudelle.
Voit tehdä sen näin. Ota poika tai tyttö, siinä 13–14-vuotias. Elämä edessä, kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, tavanomaisia ikään liittyviä ongelmia.
En yritä vaientaa keskustelua. Koetan aloittaa sitä.
Pyydä hänet istumaan ja sano: ”Kuule, lapseni, minulla on tärkeää asiaa. Tiesithän, että tämä ei tule kestämään. Aikaa ei ole montaa vuotta, miljoonat tulevat kuolemaan. Henkiinjääneet joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan kuin niissä zombie-elokuvissa, joita olet katsonut minulta salaa. Armollisinta olisi ehkä kuolla ennen kuin se tapahtuu. Mitä ajattelet?”
Mitäköhän lapsi sanoisi? En tiedä, mutta ehkä näin: ”Joo isä, minäkin luin sen jutun. Se oli aikuisen ihmisen kirjoittama juttu. Se julkaistiin mediassa, joka on sitoutunut hyvään journalistiseen tapaan. Toivoa ei ole. Tulevaisuus on peruttu. Me kuolemme kaikki, murskaudumme kuin ötökät tuulilasiin.”
Kuiskaus voi kuulemma olla huuto, joten kuunnelkaa kun kuiskaan aivan hiljaa: Lopettakaa! Lopettakaa hyvät ihmiset! Kuvitteletteko, että tämä maailmanlopun mongerrus koituu jollakin tavalla maailman hyödyksi? Ovatko epätoivo, paniikki ja voimattomuus teistä tavoiteltavia asioita? Uskotteko ihmisten tekevän parempia päätöksiä kun heidät on työnnetty viimeiselle jyrkänteelle?
Sanonpa suoraan: Minulle nämä maailmanlopun mongertajat eivät ole paljon kummempia kuin kadunkulmassa melskaava hullu, joka tarjoaa pelastusta, koska apokalypsi nyt!
Ei, en yritä vaientaa keskustelua. Koetan aloittaa sitä, sillä omalta tiedetoimittajan näköalapaikaltani en näe mitään maailmanloppuja. Sen sijaan näen monia kovin monimutkaisia kysymyksiä ja ongelmia, ja valtavan määrän näkökulmia ja lähestymistapoja niiden ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi.
Valitettavasti jostakin syystä median käsittelyssä nämä ongelmat saavat helposti pelottelun muodon – eivätkä tutkijat ole aina syyttömiä.
Fundamentalistit haluavat grandiooseja ratkaisuja: Maailma sellaisena kuin me sen haluamme tai sitten ei maailmaa ollenkaan.
Kaikki hyönteistutkijat eivät olleet vaikuttuneita. Tutkimus jätti paljon toivomisen varaa.
Tutkimuksessa ei seurattu hyönteispopulaatioita, vaan biomassaa. Näin esimerkiksi sudenkorentojen ja kimalaisten vähentyminen yksin olisi voinut selittää tuloksia. Vaikka tutkimusta siteerattin 27-vuotisena, yli puolessa keräyspisteistä aineistoa oli vain yhdeltä vuodelta. Muissa seurantatutkimuksissa ei ole saatu vastaavia tuloksia: niissä osa hyönteisistä on vähentynyt, osa ei. Joissakin jutuissa saksalaistutkimuksen tulokset yhdistettiin keskusteluun pölyttäjähyönteisten vähenemisestä, vaikka tällaista yhteyttä ei tutkimuksen perusteella voi vetää.
On varmasti totta, että hyönteiset ovat paikoin ahtaalla. Olennainen kysymys on: Jos tunnistamme ahdingon syyt ja voimme puuttua niihin, eivätkö hyönteiset tule takaisin? Tietenkin tulevat, ja nopeasti tulevatkin. Me voimme tehdä sen.
Mistä siis tämä pelonlietsonta?
Maailmanloppu tietenkin on ihmiskunnan ikuinen pakkomielle. Olemme ainoa laji, joka voi kuvitella oman loppunsa, sivilisaation lopun ja tunnetun kaikkeuden lopun, ja sen hinta on sisäinen levottomuus ja tunne elämän hauraudesta.
Maailmanloput ovat kuviteltuja, haluammeko taistella kuviteltua uhkaa vastaan?
Kun maailma on myllerryksessä – kuten nyt – ajatus maailmanlopusta saa aina uutta painoa. Optimistit odottavat utopiaa, joka pelastaa meidät apokalypsilta. Pessimisteissä taas herää toivo siitä, että maailma todella raunioituu kauhistuttavaksi dystopiaksi, kuten he ovat aina ennustaneet.
Kun ihmiset kokevat olevansa osa vääjäämätöntä historiallista heiluriliikettä, kaikki puheet kompromisseista, pienistä askelista eteenpäin tai asioista, jotka ovat konkreettisesti muuttuneet kuulostavat niin tylsältä, että fundamentalistit sulkevat korvansa. He haluavat grandiooseja ratkaisuja: Maailma sellaisena kuin me sen haluamme tai sitten ei maailmaa ollenkaan.
Miten sitten säilyttää mielenrauhansa keskellä tätä maapallon terminaalivaiheen jatkuvaa uutisointia? En osaa vastata muuta kuin että meidän on lopetettava tämä.
Maailmanloput ovat kuviteltuja, haluammeko taistella kuviteltua uhkaa vastaan?
Sen lähes toiveikas manaus ei palvele maailmaa, joka kaipaa tekoja ja konkreettisia ratkaisuja. Se ei auta ymmärtämään ongelmia, eikä selittämään niiden monimutkaisia syitä ja seurauksia sille yleisölle, joka seuraa maailman kuviteltua kuolemaa sydän pamppaillen.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
