Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1929 Suomessa myrskysi. Voimakas tuuli oli puhaltanut koko maassa jo viikon. Samaan aikaan kun sää pilasi Helsingissä yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelun avajaistunnelmat, Tampereen keskustassa kaatui puita ja lähettien kärryt karkailivat kaduilla tuulen mukana.
Näsijärvellä aallot löivät useiden metrien korkeudelle ja rannoilla pienemmät veneet olivat painuneet veden alle. Kolmelta iltapäivällä Mustanlahden satamassa värjötteli silti suuri määrä ihmisiä. Satama oli muutenkin vilkas, mutta viikonloppuna väkeä oli tavallistakin enemmän. Maalaisilla oli ollut maitotilipäivä, ja pohjoispirkanmaalaisia pariskuntia oli käynyt Tampereella myymässä marjoja ja muuta satoa.
Tunnelma oli levoton. Myrskyisälle järvenselälle uskaltautuminen arvelutti. Laivamatka oli kuitenkin monelle ainoa keino päästä esimerkiksi Kuruun ja Länsi-Teiskoon.
Laivat suuntasivat aallokkoon yksi toisensa jälkeen pääsääntöisesti aikataulussaan. Tarjanteen lähtö tosin viivästyi kun osa matkustajista tahtoi viime hetkellä pois kyydistä.

Höyrylaiva Kurun kapteeni Onni Saarinen katseli järvelle huolestuneena. Tuulen nopeus ylsi puuskissa lähes hirmumyrskyn lukemiin. Saarisella oli ajettavanaan Näsijärven toiseksi pisin laivalinja. Matkaa taitettaisiin aavalla selällä, jolla aallot nousivat syysmyrskyssä vaarallisesti.
Aiemmin matkaan lähteneet laivat näyttivät pärjäävän aallokolle, joten lopulta kapteeni Saarinen päätyi lähtemään aikataulun mukaisesti kello 15:15. Myrsky alkoi uhitella välittömästi Kurun irrottua laiturista: tuuli painoi laivan takaisin ja poiju katkesi. Matkaan kuitenkin päästiin.

12-henkisen miehistön lisäksi Kurun kyytiin oli noussut lähes 150 matkustajaa. Rahtina laivassa oli rehujauhoja, paloöljyä ja bensiiniä.
Täyteen pakattu Kuru eteni puolta vauhtia aallokossa, jossa potkuri nousi aika ajoin ilmaan tärisyttäen koko alusta.
Rannoilla ja Näsikalliolla Kurun matkaa seurattiin jännityksellä. Harva matkustaja oli kannella huiskuttamassa saattajille, sillä suurin osa oli siirtynyt laivan sisätiloihin suojaan säältä. Hyteissä ja välikannella oli jännittynyt tunnelma: kengät kastuivat ja suurimpien aaltojen kohdalla joku kirkui.
Kolme kohtalokasta aaltoa
Matkustajien rahastaminen oli yhä kesken kun Kuru noin kuusi minuuttia lähtönsä jälkeen lähestyi Siilinkaria. Selältä vellovasta vedestä kohosi yhtäkkiä suurempi aalto, jonka osuessa laivaan tyhjät maitotonkat sinkoutuivat kannelta yli laidan.
Kapteeni Saarinen oli kokenut liikennöitsijä. Hän tiesi, että merillä oli tapana hiljentää koneita suurten aaltojen kohdalla, jotta laiva nousisi niiden mukana. Saarinen antoi käskyn sammuttaa koneet, mutta konsti ei toiminutkaan. Nyt Kurua oli mahdoton ohjata.
Pian ensimmäisen suuren aallon jälkeen iski seuraava. Se kallisti laivaa entisestään vasemmalle. Kolmannen aallon osuessa Kuru kaatui ja lähti nopeasti painumaan pinnan alle.
Laivassa syntyi pakokauhu. Useimmat matkustajat olivat sisätiloissa, ja laivasta tuli heille surmanloukku. Paremmassa asemassa olivat yläkannelle jääneet, joista muutamat pääsivät kiipeämään aluksen kyljelle.

Yksi kolmesta pelastusveneestä jäi uppoavan Kurun alle, toinen oli irronnut itsestään. Kapteeni Saarinen irrotti viimeisen veneen ja auttoi matkustajia sen kyytiin. Hän itse jätti laivan viimeisenä.
Kuru upposi parissa minuutissa. Pian myrskyisellä järvellä ei enää näkynyt jälkeäkään laivasta. Hyisen kylmässä vedessä kellui pelastusvöitä ja maitotonkkia, joihin aaltojen heittelemät ihmiset epätoivoisesti tarrautuivat.
Paljon katsojia, vähän auttajia
Kurun matkaa seurasi satamassa ja rannoilla suuri määrä katselijoita. Laivan kaatuessa tuuli kuljetti järveltä hätähuudon, joka kantoi kauas Näsikallion yli ja jonka silminnäkijät kuvailivat kuulostavan siltä kuin mieskuoro hurraisi.
Huudon kiiriessä rannoilla ja satamassa nousi hätä. Kurun matkustajat taistelivat hengestään satojen silmäparien edessä ilman, että heitä päästiin auttamaan.
Satamassa oli useita laivoja, mutta niissä ei ollut kapteeneita paikalla. Lopulta hinaaja Näsijärvi saatiin liikkeelle vapaaehtoisvoimin, ja purjehdusseuralta aallokkoon suuntasi yksi moottorivene.

Tarjanne ehtii apuun ensimmäisenä
Höyrylaiva Tarjanne oli lopulta viivytysten jälkeen päässyt matkaan viisi minuuttia Kurun jälkeen. Tämä koitui veden varaan joutuneiden onneksi, sillä Tarjanne pääsi apuun nopeimmin.
Tunnelma Tarjanteellakin oli sekava. Aallonmurtajan ohittamisen jälkeen pohjoismyrsky oli alkanut keinuttaa laivaa toden teolla, ja osa matkustajista oli äänekkäästi vaatinut matkan keskeyttämistä. Kun joku sitten huusi kannelta edellä matkustavan Kurun kaatuneen, alkoi myös Tarjanteella todellinen painajainen.
Kapteeni Niilo Karimaa ohjasi laivaansa täyttä höyryä kohti Kurua, joka kuitenkin upposi hänen silmiensä edessä. Tarjanne käännettiin kulkemaan perä edellä, ja peruuttavan laivan onnistui lopulta pelastaa muutamia veden varaan joutuneita vaikka pelastusveneitä ei pystyttykään myrskyssä laskemaan.

Myöhemmin kapteeni Karimaa paheksui Tarjanteella matkustaneiden hysteeristä käytöstä, joka vain hankaloitti pelastustöitä. Kylmähermoinen miehistö sen sijaan sai kiitosta. Erityisesti mainittiin luotsiperämies, joka toimi esimerkillisesti vaikka hänen oma poikansa hukkui Kurun mukana.
Pohjaan pelastajan silmien edestä
Auttajien työ oli kovassa myrskyssä vaikeaa. Veden varaan joutuneet olivat niin kylmän kohmettamia, että moni vajosi pohjaan aivan pelastajien silmien edessä. Toiset olivat löytäneet jotakin, jonka varassa kellua, mutta osa heistäkin hukkui kun toiset tarrasivat heihin hädissään.
Pelastustyöt olivat nopeasti ohi. Näsijärvestä saatiin nostettua hengissä vain 22 ihmistä. Rannoilla levisi huhuja, joiden mukaan joku olisi onnistunut uimaan Siilinkarille. Hinaaja Näsijärvi ajoi varan vuoksi tarkastuskäynnille, mutta majakalta ei löytynyt ketään.
Illan tullen tehtävänä oli enää valvoa, ajautuuko ruumiita rantaan.
Kuolleita oli 136. Myöhempään historiankirjoitukseen luvuksi tosin vakiintui 138, mikä johtui lukuisissa eri lähteissä julkaistuiden uhriluetteloiden päällekkäisyyksistä, joita kaikkia ei oikaistu.

Uhreja kuljetettiin satamasta avokärryillä valtavien ihmisjoukkojen seuratessa Hatanpään sairaalaan ja yleiseen sairaalaan.
Sairaaloiden eteisissä tapahtui seuraavan päivän Aamulehden mukaan "järkyttäviä kohtauksia, kun lapsiansa turhaan etsivät vanhemmat puhkesivat epätoivon ilmauksiin, tai kun omaiset löysivät toisensa".
Ruumishuoneelta loppuu tila
Kurun haaksirikko oli suuri uutinen sekä Suomessa että kansainvälisessä lehdistössä. Onnettomuus oli laajasti etusivuilla jo seuraavana päivänä. Tiedot esimerkiksi uhrien lukumäärästä vaihtelivat suuresti: toiset lehdet kirjoittivat 80 kuolleesta, toisissa osuttiin lähemmäs kun kirjoitettiin vain muutamankymmenenen pelastuneen.
Seuraavalla viikolla etusivuja hallitsivat uutiset vainajien etsinnöistä. Työ päästiin aloittamaan maanantaina tyynellä järvenselällä korostetun kauniissa säässä. Yli kaksikymmentä poliisia souti onnettomuuspaikan ja kaupungin väliä naarauslaitteiden kanssa.

Raskaimman työn tekivät sukeltajat, jotka noutivat vainajia Kurun hylystä. Heidän työnsä 15 metrin syvyydessä oli fyysisesti raskasta ja pohjaliejun vuoksi hankalaa.
Tehtävä oli myös henkisesti vaativa. Apuun kutsuttu helsinkiläinen syvänvedensukeltaja Kalle Raitanen antoi Aamulehdelle haastattelun, jossa kuvaili surullista näkymää hylyn sisällä. Hän kertoi, ettei uskonut yhdenkään peräsalongissa olleen päässeen laivan kaatuessa edes portaisiin asti.
Hylky saatiin tyhjennettyä viikossa, mutta naaraustyöt jatkuivat. Kaupungin ruumishuone oli mitoitettu vain 14 vainajalle, joten Kurun uhreja varten avattiin väliaikainen tila Frenckellin varastohuoneelle. Sinne tuotujen tuntomerkkejä jaettiin lehdissä. Sormuksen kaiverruksesta tai taskussa huuhtoutuneista papereista lukeminen varmisti monelle oman läheisen olleen uhrien joukossa.

Kapteenin maine puhdistetaan
Spekulaatiot Kurun haaksirikon syistä alkoivat pian. Lehdissä moitittiin huhujen hämmentävän kammottavan onnettomuuden jälkeistä mielialaa entisestään, mutta se ei lopettanut järkyttyneiden ihmisten puheita.
Kapteeni Saarisen päätöstä sammuttaa koneet aallokossa arvosteltiin. Hänet vapautettiin kuitenkin vastuusta oikeudenkäynnissä, jossa koneiden sammuttaminen todettiin merenkulkusäännösten mukaiseksi ratkaisuksi. Kurulta selviytyneet toivat myös ponnekkaasti esiin kapteenin esimerkillisen ja epäitsekkään toiminnan laivan kaaduttua.

Kurun onnettomuuden todennäköisin syy löytyy olosuhteiden ohella laivan rakenteesta. Uppoamattomaksi ja merikelpoiseksi mainostetun aluksen runkoon oli edellisvuonna tehty korotus. Tutkinnassa todettiin, ettei laiva enää korotettuna soveltunutkaan näin kovaan myrskyyn.
Uppoamiseen oli vaikuttanut myös Kurun kansilaudoitus. Se oli liian tiivis, eikä vesi päässyt kannelta pois. Lisäksi laivan ikkunaluukut aukesivat suunnitteluvirheen vuoksi sisään päin.

Yli 20 pitäjän suru
Tragedia oli valtava. Se kosketti Tampereen lisäksi 20 muutakin pitäjää. Paikkakunta toisensa perään kaivoi kirkkomaalleen yhteishaudan ja suruliputti yhteiselle menetykselle. Pahiten kärsi Länsi-Teisko, joka menetti viisi prosenttia kaikista asukkaistaan.
Huvit peruttiin. Tampereella jäivät väliin kaupungin suuret 150-vuotisjuhlallisuudet, ja esimerkiksi uuden hienon Hämeensillan näyttävät patsaat toimitettiin paikoilleen paljon aiottua pienemmin menoin.

Kurun mukana hukkuneista suuri osa oli alle 25-vuotiaita. Onnettomuuden jäljiltä lapsia jäi orvoiksi ja taloja vaille isäntäväkeä. Koko Suomi halusi auttaa, ja Kurun uhreille järjestetty keräys tuotti lähes kaksi miljoonaa markkaa. Näistä riitti avustukseksi melkein kolmenkymmenen vuoden ajan.
Tarjanne tervehtii yhä vanhaa tuttua
90 vuotta myöhemmin syyskuinen aurinko lämmittää ruosteista laivanrunkoa. Päivä paistaa aluksen kylkien läpi ja pohjalla suhisee tuuhea heinikko. Kurun jäänteet ovat maanneet jo yli puoli vuosisataa Visuveden Meijerin rannassa.
Onnettomuuden jälkeen Kurua ei jätetty muistomerkiksi Näsijärven pohjaan. Hylky nostettiin pian, ja se jatkoi liikennöintiä jo pian samana syksynä, vaikka osa omaisista ajatusta vastustikin.
Maantieverkoston parantuminen alkoi 30-luvulla näkyä sisävesilaivojen matkustajamäärissä. Kurulla oli lisäksi ristinään maineensa, jota kilpailijat surutta hyödynsivät. Alus muutettiinkin proomuksi vuonna 1938, ja siinä tehtävässä se palveli parikymmentä vuotta. Sitten se painui toistamiseen Näsijärven pohjaan, tällä kertaa tarkoituksella.

Esko Järvinen oli pikkupoikana paikalla kun surullisenkuuluisan laivan runko vuonna 1968 muutti hänen kotirantaansa.
– Lopullinen syy ei koskaan selvinnyt minulle. Kuulin kesätöissä sellaisia juttuja, että isäukko oli nähnyt Kurun pinnan alla ja lyönyt työkavereidensa kanssa vetoa siitä, että nostaa sen.
Yli sata vuotta sitten rakennetun laivan alkuperäistä asua on ruostuneen rungon äärellä vaikea kuvitella. Päivä paistaa aluksen kylkien läpi ja pohjalla kasvaa tuuhea heinikko.
Jotain oleellista Kuru kuitenkin yhä paljastaa: kyljissä näkyvät selvät merkit korotuksesta, joka kenties kaatoi laivan. Esko Järvisen mukaan tietynlaisessa kosteassa säässä keulan ruosteen alta hohkaa yhä laivan nimi.

Vuosien mittaan runkoa on käynyt katsomassa Järvisen arvion mukaan satoja henkilöitä. Kuru saa säännöllisesti tervehdyksen myös vanhalta tuttavaltaan.
– Kun Tarjanne-laiva ajaa tästä ohi reitillään, se tuuttaa aina Kurulle, Esko Järvinen kertoo.
Kurun runko on oleellinen osa Järvisen lapsuudenkodin rantaa ja poikavuosien muistoja. Jännittävä kiipeilypaikka ja uimahyppyteline on maannut hiekalla "aina", mutta nyt perhe olisi valmis luopumaan laivasta. Romuttamo ei ole ensimmäinen vaihtoehto.
– En toivoisi, että Kuru menee nauloiksi seinille. Haluaisin, että siitä jäisi joku konkreettinen muisto, on se sitten muistoesineitä tai muistomerkki.

Aika näyttää löytyykö surullista historiaa kantavalle laivalle jokin tapa jäädä kertomaan tarinaansa.
Kurun haaksirikon virallinen muistomerkki seisoo Näsikalliolla paikalla, jolta laivan kaatuminen nähtiin. Muistomerkin juurelle seisahtuja näkee yhä sataman, Siilinkarin ja järvenselän, jonka pinnan alle tasan 90 vuotta sitten päättyi lähes 140 ihmisen elämä.
Aikalaissitaatit Kurun tuho -dokumentista (1979).