Ann-Maarit Heikkinen kolmen lapsensa kanssa on tekemässä muuttoa. Heille on tarjottu viiden huoneen asuntoa, mutta se on liian kallis. Heikkisellä olisi kuitenkin ratkaisu.
– Ottaisimme mielellämme asuntoon asumaan vaikka yksinäisen mummon tai papan, joka haluaisi yhdessä toteuttaa arkea. Meille seura kyllä kelpaisi, Heikkinen naurahtaa.
Nykyisessä asuinpaikassaan Heikkinen ei ole saanut luotua toivomiaan verkostoja.
– Se tuntuu oudolta, enkä oikein tiedä, mistä se johtuu. Missään muualla tällaista ongelmaa ei ole ollut. Ehkä se johtuu suuresta vaihtuvuudesta ja siitä, että yhtiön asunnot ovat aika pieniä, hän pohtii.
Verkostoja Heikkinen kaipaisi arjen jakamiseen.
– Tuntuu vähän hölmöltä, että ihmiset asuvat vierekkäin laatikoissa, ja kukin hoitaa lapsensa omassa laatikossaan ja käy erikseen kaupassa. Aivan hyvin voitaisiin tehdä niitä välillä yhdessä. Jaettu arki on mukavampaa, Heikkinen sanoo.
Ensimmäinen vastaus: "Ei tarvitse"
Kun satunnaisilta jyväskyläläisiltä kysyy kaupungilla, että millaisissa asioissa he auttaisivat toista ihmistä, yleinen vastaus on, että missä tahansa asioissa. Toinen yleinen vastaus on, että avun pyytäminen on paljon vaikeampaa kuin sen antaminen. Pitää pärjätä itse.
Myös Ann-Maarit Heikkinen tunnistaa avun pyytämisen kynnyksen.
– Ajattelen nykyään niin, että niin kauan kuin avun pyytäminen on vaikeaa ja vastenmielistä, asiat ovat hyvin, Ann-Maarit Heikkinen sanoo.
Useimmat ihmiset auttavat toisia mielellään. Harva kuitenkaan mieltää, että myös itse kuuluu mielellään autettavien joukkoon. Ajatus kulkee radalla, jossa kaikki ihmiset ovat arvokkaita – paitsi minä.
– Olen opetellut ottamaan apua vastaan. Jos joku kysyy, että voiko hän jotenkin auttaa, ensimmäinen mieleen tuleva vastaus on "ei tarvitse". Mutta aina on jotain, jossa voi, ja kun keksin sen, uskon, että olemme molemmat tyytyväisiä, Heikkinen sanoo.
Avun pyytäminen on osoittautunut elämää rikastuttavaksi.
– On ollut hienoa huomata, miten mahtavia ihmiset ovat, ja kuinka paljon heillä on rakkautta ja apua annettavana. Siitä saa yhdessä paljon iloa, Heikkinen sanoo.
Ehkä Suomen erikoisin rockfestivaali
Muuramessa Tuomiston tilalla järjestetään vuosittain rockfestivaali Naamat. Festivaali on tunnettu muun muassa siitä, että sinne on erittäin vaikea saada lippuja. Tämän vuoden festariliput myytiin 56 sekunnissa. Siinä vaiheessa esiintyjistä ei ollut mitään tietoa.
Kuten moni muukin tapahtuma, Naamat pyörii vapaaehtoisten voimin, talkoilla. Joskus valitellaan, että talkoolaisia ei tahdo löytyä, mutta Naamoilla ei ole moista ongelmaa esiintynyt.
– Talkoissa on kyse siitä, mitä niistä itse saa – että on tekemässä jotain, että on kivaa, sanoo Naamojen pääjehu Jukka "Foto" Järvinen.
Kyseessä on se kuuluisa "hyvä fiilis".
– Taannoin mietimme, että mikä saa ihmisen antamaan aika isostikin elämästään jollekin tällaiselle kuin Naamat. Siinä on jotakin, joka on enemmän kuin osiensa summa, ja lopputulos on palkitseva tunne, Järvinen sanoo.
Naamojen lisäksi Järvinen on kimppakyytiaktiivi. Hän on toinen Facebookin Helsinki-Jyväskylä -kimppakyytiryhmän ylläpitäjistä. Ryhmässä on yli 16 000 jäsentä, ja se on suurimpia Facebookin monista kimppakyytiryhmistä.
Yhteinen olohuone
Vuosi sitten Maritta Jylhänlehto irtisanoutui vakituisesta työstä, ja perusti Jyväskylän keskustaan pienen kahvilan. Se sai nimekseen Olohuone Kyllin Kypsä.
– Tänne on jokainen tervetullut kurkistamaan sisään, ja liittymään siihen porukkaan, joka täällä kulloinkin sattuu olemaan, Jylhänlehto sanoo.
Tarkoituksena kahvilalla on se, että ihmiset voivat kohdata toisiaan, ja tehdä yhdessä asioita, joita on mukava tehdä. Aiemmin sosiaalityöntekijänä työskennellyt Jylhänlehto näkee kahvilansa sijoittuvan sosiaalityön eteen.
– Sosiaalityössä on jo jokin ongelma, jota ratkaistaan. Kahvilassa teen työtä sen eteen, ettei ongelmia tulisikaan, ja siinä on tärkeä tekijä se, että ihmiset ovat yhdessä, hän sanoo.
Jylhänlehdon kahvila on nimetty Olohuoneeksi. Nimitys viittaa jo jossain määrin menneeseen aikaan, jossa saatettiin tutuilla saatettiin piipahtaa käymässä kutsumatta ja ilmoittelematta.
– Me olemme jotenkin kasvaneet ulos siitä, eikä se ole mielestäni hyvä asia. Toivon, ja uskonkin, että toiseen suuntaan ollaan menossa, koska ihmiset kuitenkin tarvitsevat toisiaan, Jylhänlehto sanoo.
Palkkaa Jylhänlehto ei ole kahvilastaan vielä saanut, mutta ensimmäisen vuoden tilakulut on saatu kuitattua.
– Unelmoin tällaisesta kahvilasta useamman vuoden. Hiljalleen tulin siihen tulokseen, että jos haluan kokeilla sitä, mitä oikeasti haluan tehdä, se on vain tehtävä. Ehkä toiselta vuodelta saan vähän palkkaakin, hän nauraa.