Omaa tietämättömyyttään, välinpitämättömyyttään, epäkunnioitustaan ja itsekkyyttään voi helposti kääntää toisen loukatuiksi tunteiksi ja mielipahaksi, kun jokin oma teko synnyttää meteliä ja kritiikkiä. Näin toimi myös alppinisti Tanja Poutiainen ilakoituaan saamenpukua halventavassa tekeleessään alppinistiuransa päättymistä. Yleisradion haastattelussa hän kuittaa kaiken sillä, että halusi asullansa ainoastaan korostaa lappilaista alkuperäänsä.
Tämä lausunto osoittaa, että Tanja Poutiainen ei edes puvusta syntyneen kohun jälkeen oivalla eikä ole vaivautunut selvittämään sitä, miksi saamelaiset hurraamisen sijaan arvostelivat hänen tempaustaan.
En epäile, etteikö Tanja olisi ollut pahoillaan, mutta siinä pahoittelussa kulminoituu myös juhlapuvusta syntyneen kohun ydin. Sanoessaan, ettei hän ei teollaan halunnut loukata saamelaisia, hän samalla teki näkyväksi sen, että itse saamenpukua halventavan tekeleen käytössä ei ole mitään moitittavaa ja että mitään kalapaliikkia ei olisi edes syntynyt, jos saamelaiset eivät olisi niin herkkähipiäisiä. Tämä ajatuksen kulku näkyy implisiittisesti myös suomalaisissa medioissa.
Ei Tanja minua loukannut, sillä minä olen itse vastuussa omista tunteistani. Turha sitä on anteeksi pyydellä.
Sen sijaan minä koin, että jälleen yksi suomalainen käytti meidän yhtä pyhintä ulkoista identiteettisymboliamme puhtaasti ja röyhkeästi omiin tarkoituksiinsa. Tämä teko sai minut jälleen tuntemaan itseni yleiseksi riistaksi, josta suomalainen neuvottelematta saamelaisten kanssa voi syödä elimiä silloin kun huvittaa. Kuten kaikki näimme, niin Tanja mutusteli minua uransa lopettajaisissa.
Mitä sitten Tanjan olisi pitänyt tehdä välttyäkseen kasvojensa menetykseltä?
Ensiksi hän olisi reilusti voinut pahoitella tietämättömyyttään siitä, että ei lappilaisena urheilijana tunne saamelaista kulttuuria eikä edes ole välittänyt ottaa selvää oman lääninsä alkuperäiskansan elämästä. Toiseksi hän olisi voinut vakuuttaa, että vastaisuudessa tällainen teko ei toistu sekä luvannut korjata tietovajeensa.
Mokat ovat korjattavissa, jos löytyy tahtoa ja kunnioitusta. Sitä odotellessa.
Raila Pirinen
Kirjoittaja työskentelee Helsingin yliopiston harjoittelukoulussa ja tutkii keskusteluja väitöskirjatyössään.